Kakkulauantai

Wau mikä viikko.

Imuroin auton. Nautin siitä suurin piirtein yhtä paljon kuin vedestä kumisaappaassa. Suhteestani imurointiin olenkin jo kirjoittanut. En pidä metelistä. Auton imuroinnissa bonuksena on hankala asento, ja suomalaisen heinäkuun hyytävä kylmyys. Vilusta olisi toki selvinnyt vaatteilla, mutta takin hakeminen tuntui ylivoimaiselta. Villasukat sentään olivat jalassa.

Selvisin tehtävästä kunnialla ja lauantai palkitsi minut kärsimästäni vaivasta.

Ensimmäiset juhlat alkoivat aamuseitsemän jälkeen, kun liikutuimme Kaitsun kanssa pajalle reenaamaan otteluteknisiä hommeloita. Innostunut fiilis on tae hyvälle harjoitukselle, tämä harjoitus oli siitä jälleen hyvä osoitus. Mainiota.

Seuraaviin juhliin. Pajalta kiisin Hinnerjoen toripäivien aamun perinteeksi muodostuneelle brunssille ystäväni Tiinan luo. Tältä aamiaispöydän pitäisikin näyttää! Hetkeksi jo huolestuin tulevasta kisakunnostani. En nyt viittaa syyskuussa starttaavaan kauteen, vaan klo 11.00 alkavaan toripäivien katusählyturnaukseen. Mikä lie uinuva häveliäisyys lapsuudenystäviä kohtaan pelasti minut liialliselta mättäämiseltä, ja selviydyin brunssista verraten hyvin. Kisakunto oli siis kova, mutta turnauksen taso yllätti. Timanttinen tiimimme RTI (Rakennustyöt Tuure Inkinen) pelasi neljä peliä yltäen yhteen tasapeliin.

Turnauksen aikana ja sen jälkeen oli mukavasti aikaa jutustella hinnerjokilaisten tuttujen kanssa, joita on viimevuosina tullut nähtyä vähemmän, kuviot kun ovat siirtyneet Turun suuntaan. Näiden kohtaamisten tuomasta innosta puhisten siirryin kotikoloon suihkuun ja Rovaniemeltä piipahtamaan tullutta Pirkko -mummoa tervehtimään. Satuin sopivasti kahvipöytään äidin taikoman upean mansikkakakun ääreen. Kakkua naamioon, meikit lärviin ja takaisin Tiinan luo grillaamaan.

Turnauksen tiimellyksessä ja tuttujen kanssa höpistessä olimme unohtaneet virallisen kisakuvan oton tyystin. Korjasimme asian Tiinan ja Tuuren takapihalla. (Kts kuvat!)

Sujuvasta kuvanotosta syöksyin vaatteitten vaihtoon. Mekko päälle, korkkarit jalkaan ja Monskun rippijulhille. Monica on yksi seuramme ”sistersseistä”, nuoremman polven upeista naisista joiden kanssa saan harjoitella lähes päivittäin. Olin pelannut korttini oikein, ja hillinnyt itseni Tiinan grillin äärellä aavistaen minua odottavan kakkupöydän. Tippa meinasi tulla silmään kun näin Monskun äidin ja siskon loihtiman kahvipöydän. NAAAAAAAAM.

Kaunis kiitos ihanista juhlista, joista vielä toviksi Tiinan luo nauttimaan toripäivätunnelmasta ennen siirtymistä päivän viimeisiin kekkereihin Turkuun, ystäväni ennen asuttaman opiskelijaboksin kaatajaisiin. Ihana päivä huipentui kreisibailaukseen Dynamossa.  Lauantain 5/5.

#Dreamteam

 Vauhdikkaan viikonlopun jälkeen innostuminen sateisesta maanantaista on pienoinen haaste. Uskon, että treeneihin päästyä ongelma väistyy. Sitä ennen ajattelin buustata intoani tuijottaen hyviä matseja youtubesta, ja fiilistellä erään venäläisen tanssiryhmän huikeaa meininkiä. Haluan karateeni jotakin samanlaista rajoja rikkovaa otetta ja isoa egoa, kuin Dark horse crew ilmentää tansissaan.

Selfie

Hei, olen Emma, olen ihan sukka somessa.

Opettelen vasta. Äsken otin selfien. Eilen otin sellaisen kirjastossa, mikä oli varsin hankalaa ja kiusallista. Jatkuvasti piti vilkuilla, ettei kukaan vain näe. Lopulta slaavikyykistyin hyllyjen väliin ja nappasin otoksen itsestäni pitkään tavoittelemani sarjakuvakirja kainalossani.

Ei tämän pitäisi olla näin hankalaa. Näen jatkuvasti ikäisiäni (ja nuorempia ja vanhempia) ihmisiä näpsimästä kuvia itsestään, ystävistään ja annoksistaan enkä ajattele asiasta mitään. Oikeastaan nyt huomaan pikkuisen valehtelevani. Haluaisin suhtautua viimeisen viiden vuoden aikana tapahtuneeseen kulttuurimullistukseen ja sen mukanaan tuomaan postausbuumiin täydellisen liberaalisti ja olla ajattelematta siitä mitään, mutta oikeasti minua kummastuttaa ja etoo.

Kenelle kuva halutaan näyttää ja miksi? Kehitetäänkö ne joskus ja laitetaan albumiin, että voi sitten vanhana katsella mitä tuli syötyä?  Vai onko ainut motiivi kuvan takana näyttää maailmalle, miten valtavan upea elämä minulla on ja tehdä mahdollisimman monta ihmistä kateelliseksi. Näin hyvää ruokaa syön, näin hyvännäköisiä ystäviä minulla on ja näin hyvältä näytän itse, näin siisteissä paikoissa käyn, ja katsokaa kun olen lomalla ja täällä paistaa aurinko ja siellä sataa vain vettä paitsi viikonloppuna jolloin onneksi oli Ruisrock.

Noniin. Paljastin itseni. Sen sijaan, että osaisin tuntea myötäiloa siitä että ihmiset nauttivat elämästään, että lomareissulla paistaa aurinko, ja että muut syövät hyvää ruokaa samaan aikaan kun itse laiskuudenpuuskassani popsin papuja ja tonnikalaa suoraan purkista, olen kateellinen. NYT HÄVETTÄÄ. Oivalsin nimittäin juuri, että syy postausvihaani on itsessäni ja kateellisessa luonteessani.

#nomakeup #selfie #badhairday #yolo #finnishgirl

Ennen tätä oivallusta huomasin olevani vähän vihainen ja ylemmyydentuntoinen. Pidän itseäni vähän parempana, kun en osaa enkä halua edes opetella täydelliseski elämänipostaajaksi. Pienen itsetutkiskelun jälkeen huomaan kuitenkin nauttivani ihan yhtä paljon kuin kuka tahansa iljettävä selfiemaakari siitä, että ihmiset tykkäävät ottamastani selfiestä jossa näytän nätiltä, tietenkin, sillä kuka haluaisi näyttää muiden silmissä rumalta.

En minä ainakaan. Oikeastaan tämäkin teksti lähti ihan eri teille alkuperäisestä tarkoituksestaan. Minun piti aloittaa henkilökohtainen selfiekoulutukseni postaamalla joka päivä yksi aivan hirvittävä otos itsestäni, mutta ensimmäinen osuma oli niin tavattoman ruma, etten halunnut julkaista sitä. Lopulta päädyin tuhlaamaan vartin elämästäni sellaisen kuvan ottoon, joka on hassunhauska, näennäisesti vähän ruma ja meikitön, mutta oikeasti ihan soma. Se paremmuudesta.

Semmoista. Julkaisin silti. #nofilter

Tunnustuksestani rohkaistuneena laitan tähän nyt sen ensimmäisenkin kuvan.

Minua mietityttää silti aidosti kuvien ottamisen motiivit. Huomaan usein facebookin/ instagrammin kuvapostauksia katsellessani tuntevani kateutta ja kaihoa jonnekin missä muut ovat ja itse en. Ennen kaikkia some-tilejäni olin autuaan tietämätön muun maailman menosta. Oli helppo olla tyytyväinen omiin suunnitelmiin ja ratkaisuihin. Nyt näen kuviksi ikuistetut tähtihetket jokaisen puolitutunkin elämästä, ja haluan olla kaikkialla kaikkien kanssa ja kaiken aikaa.

Olen muuten ihmetellyt, miten kenelläkään riittää aikaa ottaa kuvia kun on hauskaa? Varmasti harjoittelun tulosta sekin. Itselläni menee ikuisuus yhden kuvan ottoon, näillä nakeilla kun aina onnistuu jotenkin kämmäämään sen näyttöön täppäämisen. Lisäsyy selfietreenaukseen.

Välillä houkutus palata entiseen ja kadota sosiaalisesta mediasta kokonaan on suuri. Koen sen kuitenkin olevan vähän helppo ratkaisu, ojaan menemistä tieltä putoamisen pelossa.  (En valitettavasti muista tämän sanonnan lähdettä.)  Ehkä jonain päivänä, kun olen täydellisen sinut suhteessani sosiaaliseen mediaan ja minulla on riittävästi sponsoreita jotka eivät halua minun näkyvän missään, voin lähteä somesta ovet paukkuen ja kehittää kuvia vain omaan vanhanaikaiseen albumiini (as if…). Siihen mennessä olen toivottavasti oppinut tuntemaan niin suurta myötäiloa rakastamieni ihmisten onnesta, etten edes halua lähteä.

  

Melkein tuore

Foreca pilasi elämäni. Tänään piti sataa. Koko päivän. Suunnittelin siksi hipsiväni pajalla juhlitun lajitreenin jälkeen suoraan Turkuun Kupittaan hallille loikkimaan. Näin sateinen aamu olisi käytettävissä blogitekstin väsäämiselle ja loikat tulisi tehtyä varmasti kuivalla alustalla. Suunnitelma tuntui täydelliseltä vielä pimennysverhon synkistämässä makuuhuoneessa, mutta kärsi kolauksen laskeuduttuani upean aamun valaisemaan keittiöön. Häikäistyin, ja huomasin harmistuvani auringonpaisteesta. Se loi ikävästi uusia vaihtoehtoja päivän aikataulutuksen suhteen, ja tehtyjen suunnitelmien muuttaminen tietää päänvaivaa, mikä on vastenmielistä ainakin ennen aamukahvia.

Oikeasti osaan kirjoittaa nätisti.

Päädyin siis pitäytymään suunnitelmassani luottaen suomalaisen sään epävakauteen ja siirryin nauttimaan aamukahvista ja auringonpaisteesta kotiterassille. Ensimmäisen kupillisen onnistuin kolauttamaan kyynärpäälläni maahan, pahus. Onneksi aina voi keittää uutta. Aloitin tekstin kyhäämisen perinteisellä tavalla kuulakärkikynää käyttäen ja alkoi jo hymyilyttää. Aikamoista suttua.

Nyt on hyvä aika kirjoittaa teksti, vaikkei inspiraatio vielä aamu seitsemältä ollut päätähuimaava. Siinäpä oiva aasinsilta lempiaiheeseeni.  Mikä  inspiraatio? Pöh. On toki totta, että joinain päivinä kaikki on helpompaa ja hommat sujuvat. Ajatukset ovat kirkkaita ja johdonmukaisia ja ne on ilo laittaa paperille. Enemmän on kuitenkin päiviä, jolloin päässä vain surisee ja mieli matkaa jonnekin aivan muualle, yleensä jääkaapille, kesken joka ikisen ajatuksen.

Jos tavoite on pykätä lyhyt teksti per viikko, inspiraatiota voi joskus jopa odottaa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei luovalla työllä itseään elättävä voi odotella jotakin taivaasta tipahtavaa inspistä ainakaan kärsimättä nälkää tai turvautumatta melko nopeasti johonkin kivaan hallusinogeeniin. Inspiraatio on tehtävä. Useimmiten asiat alkavat sujua kun niihin vain ryhtyy. Itselleni tämä päivä on siitä jälleen uusi osoitus. Kirjoittaminen tuntuu jo hyvältä, vaikka aamukahvin kaaduttua vielä vihasin maailmaa.

Ruisrockiin valmistautumista Sieravuorella. Meikä SUP-joogaa.
 Suuret kiitokset hyvälle vetäjälle ja koko kivalle poppoolle!

Lasken urheilun luovaksi työksi siinä missä tieteen ja taiteen harjoittamisenkin. Minulla on harjoitusohjelma. Vuosisuunnitelmassa on kausijako, jossa kaudet koostuvat erilaisista viikoista, ja viikot päivistä. (OOOOOO, oivallus!) Päivässä on tietyt harjoitukset jotka teen, oli niihin inspiraatiota tai ei. Joskus ei ole, eikä se ole syy jättää treeniä tekemättä. Inspiraatio on kaivettava jostakin. Katsotaan innostavia videopätkiä tai kuunnellaan musiikkia. Aina sekään ei auta. Silloin treeneihin vain mennään. Useimmiten elämä alkaa voittaa ja into nousta alkuverryttelyjen jälkeen, joskus ei silloinkaan. Niinä päivinä puurretaan.

Puurtaminen ei tietysti ole yhtä laadukasta kuin hyvällä fiiliksellä tehty harjoitus, ja esimerkiksi tärkeiden kisojen lähestyessä siihen ei pidä suostua. Harjoituskaudella puurtaminen silloin tällöin on kuitenkin OK. Tarvittavat toistot tulee tehtyä ja kehitettävät asiat etenevät hiljalleen. Huolestua pitää vasta, jos puurtamispäiviä alkaa tulla usein. Silloinkaan ratkaisuna ei ole jäädä kannon nokkaan istuksimaan taivaallista inspiraatiota pilvien raosta tähyillen, vaan on pohdittava, mistä huono meininki johtuu. Yleensä jokin syy löytyy ja sen voi korjata. Aina yhtä ikävää ajatustyötähän se vaatii, mutta on sen arvoista.

Jokainen harjoitus on juhlaa, mutta eivät kaikki juhlatkaan mieltä ylennä. Urheilijan arkeen kuuluu myös paskoja bileitä ja hautajaisia. Onneksi hauskaa on enemmän.

Tipuilla tiivis tunnelma. #hyvätbileet #pesinsittenovikranssiin

Paarmoja?

Aurinko paistaa, myös päässä. Paarmoja ei ole koska tuulee. Mahtavaa! Muutama päivä tässä on mennyt mystisen melankolisuuden vallassa. Pari edellistä päivää suorastaan ahdisti. Voimakas sana ikävälle tunteelle, joka kuitenkin on tosi ja tunnistettava. Se iskee heti aamusta. On vaikeaa hengittää ja mihinkään ei osaa tarttua. Kaikki tuntuu turhalta.

Hengittämistä ei helpota se, ettei ikävälle tunteelle löydä kerrassaan mitään selvää yksittäistä syytä, päinvastoin. Kun havahtuu ymmärtämään, että merkittävimmät ongelmat päivän aikana liittyvät siihen, kenen seurassa vapaa-aikaansa viettäisi, mitä laittaisi päälleen ja söisikö salaattinsa broilerilla vai tonnikalalla, paino rinnalla vain kasvaa. Synkkyys on saanut uuden sävyn syyllisyydestä.

Näinkö epäkiitollinen olen?

Testijuoksun jälkeen. Shortsit vähän märät.

Osa mystisestä möykystä rinnassa oli merkillistä pelkoa tulevaa, nyt jo mennyttä koitosta, 1500m testijuoksua kohtaan, osa menee vain huonon päivän (x2-3) piikkiin. En tiedä mikä minussa mättää, mutta otan moiset leikkimieliset koitokset turhan raskaasti. Maitohappoloiset ovat toki ikäviä. Siitä, etten tunne käsiäni, hengitys vinkuu ja pissaa lirahtaa housuihin joka askeleella en näin nopeuslajin urheilijana osaa nauttia millään sieluni tasolla. Suurin ongelmani noissa koitoksissa on kuitenkin pelko siitä, että alitan omat odotukseni.

Uskon, että avain menestykseen niin urheilussa kuin elämässä muutenkin piilee juuri tämänkaltaisten pelkojen selättämisessä. Kun ei kavahda omia odotuksiaan, jää jäljelle huomattavasti enemmän voimavaroja itse suoritukselle niin kilpailuissa, harjoituksissa kuin arjen sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissakin. Paras osaaminen ja persoonan kauneimmat piirteet tulevat yleensä esiin sellainen hymy huulilla, joka riittää silottamaan silmien väliin ilmestyneen huolestuneen rypyn.

Meikä suppijoogaa sieravuorella, eikä ahdista yhtään!

Toki on aikoja jolloin pitää keskittyä täysillä, eikä silloin aina naurata, mutta keskittymistä ei tulisi sekoittaa pakonomaiseen onnistumisen vääntämiseen virheitä peläten. Ero hyvän, keskittyneen läsnäolon ja kurttuotsaisen, virheiden pelkoon perustuvan ponnistelun välillä voi ulkoapäin tarkastellen näyttää hiuksen hienolta, mutta sen merkitys suoritukselle ja oppimiselle on valtaisa.  

Tällaisten ongelmien eteen urheilu minut ajaa, ja siksi rakastan sitä. Oman puutteellisuuden oivaltaminen ja hyväksyminen lievitti ahdistusta ja nyt hengittäminen on taas helppoa ja ihanaa. Kohti ruissia! 

Seinäjoki

Ulkona sataa räkäisesti niin kuin vain ukkosella voi. Juon laittikokista ja haaveilen kahvista. Kokis on kylmää, kahvi ei, paitsi joskus ja silloin sen sanotaan kaunistavan. En usko, yksikään finni ei ole kahvilla kadonnut eikä sillä ole havaittua vaikutusta hiuksiinkaan. Pylly painaa liikaa keittopuuhiin. Tai ei sittenkään. Nyt soi puhelin.

Olisin jo mennyt moccamasteroimaan mutta puhelinmyyjä keskeytti aikeeni. Olen ottanut tavakseni sanoa hymyillen ja ystävällisellä äänellä eikiitoshyvääpäivänjatkoa ja lyödä luurin korvaan. Kuulevat varmasti että hymyilen ja kaikki voittavat aikaa. Sitä on kaikille annettu samalla mitalla, mutta toiset käyttävät sen tehokkaammin. Mitä lie se tehokin tarkoittaa? Fysiikassa mekaaninen teho merkitsee tehtyä työtä aikayksikössä, sähköinen teho taas on jännite kertaa virta. Rahalla sitä ei voi mitata, tai jos voi, niin olen varsin tehoton ajankäyttäjä, mitä en mielestäni ole. Rahaa ei näy vaikka koenkin tekeväni työtä, välillä paljonkin aikayksikössä. Sähköopista en koskaan erityisemmin pitänyt, paitsi virtapiirilaskuista. Ikävän abstraktia, sähköä kun ei näe. Ei kyllä painovoimaakaan, ja silti mekaniikka oli kliffaa. Aukko logiikassa.

Käyn kaivamassa astianpesukoneesta lempikuppini ja nautin sadepäivän kahvista. Kävin eilen katsomassa kotimaista yleisurheiluspektaakkelia, Paavo Nurmi Gameseja, eikä satanut yhtään! Siitä kaikki kymmenisentuhatta Turkuun kerääntynyttä urheilun ystävää saavat kiittää minua, sillä ilmestyin paikalle kumisaappaissa, sadetakki kassiin pakattuna. Jos olisin toiminut toisin ja laittanut sievät kengät niin sade olisi ollut taattu. Hihihi. Melko egoistinen ajatus. Sääthän vaihtuvat sen mukaan mitä MINÄ puen päälleni. 

Kasvoista loistaa into ja keskittyminen? Lempikuppi, Seinäjoki.

Eilen ilmassa oli kyllä urheilujuhlan tuntua. Porukkaa oli kuin pipoa, ja vessojakin melkein 10. Jonotin puoli tuntia. Onneksi ymmärsin ennakoida hätäni ja siirryin jonottamaan ajoissa. Miesten satasen karsinnat menivät ohi, mutta enpähän pissannut housuun! Paljon sain nähdä vaikka satkun missassinkin. Paikalla oli useampia kansainvälisiä huippuja, joiden suorituksia pääsin seuraamaan aitiopaikalta, keskeltä takasuoraa, vastapäätä tuulimittaria. Seiväskisan ja Minna Nikkasen hienon suoriutumisen olisin toivonut näkeväni lähempää, mutta kaikkea ei voi saada.

Totesin jälleen saman totuuden kuin useasti ennekin, oikeastaan aina ja minkä tahansa urheilulajin kisoja seuratessani. Urheilijat ovat kauniita. Tällä kauneudella en nyt tarkoita klassisia piirteitä tai tikissä olevaa kroppaa. Toki urheilijat ovat hyvässä kunnossa, mutta ennen kaikkea kauneus syntyy ilmeestä. Kasvoista säihkyy into ja keskittyminen. Urheilun piirtämä mielenmaisema saa rosoisemmankin lärvin loistamaan edukseen.

Viikko on mennyt kaiken kaikkiaan mainiosti. Olen saanut keskittyä treenaamiseen hyvin, ja hyvät harjoitukset ovat seuranneet toisiaan. Hieno tilanne. Tänään olimme aamulla pajalla hiomassa Titan ja Kaitsun kanssa ottelutekniikkaa, ja iltakuudelta on vuorossa punttitreeni. Työntöpäivä. Sormessa on pienoinen reikä tiistaisen tempauspuntin jäljiltä, mutten anna sen häiritä. Mitä enempi teippii, sen kovempi jätkä.

Tirppa

Ojensin käteni avatakseni kotioven Hinnerjoella ja olin lentää selälleni. Kuului pyrähdys, ja jokin pieni asia syöksyi minua kohti. Harmaasieppo. Kaikista maailman tai edes pihapiirimme paikoista se oli päättänyt rakentaa pesänsä pääoveamme koristavaan ovikranssiin. Tyylikäs tipu, joskaan ei ehkä viisain. Kurkkasin sammaleista ja ruohoista kyhättyyn laitokseen ja löysin viisi pientä oranssitäpläistä munaa. Ilmeisesti liikenne meillä kotona ei ole ollut kamalan vilkasta viime päivinä. Whatsaupissa käydyn huvittuneen perheneuvottelun jälkeen päädyimme maksimoimaan linnun kotirauhaa. Kulku Sonkin valtakuntaan käy jonkin aikaa terassin ovesta.  

Taas on viikko välivuotta takana. Viimetorstain siivous ei herättänyt minussa lopultakaan mitään suuria tunnemyrskyjä joita olisin voinut jakaa maailmalle, mutta muuten on tapahtunut kaiken laista. Alfakeskuksen painonnostokisat eivät kohdallani olleet varsinainen jymymenestys, mutta syytä on olla tyytyväinen siihenkin että tulos tuli! Tempaus 53kg ja työntö 63kg. Viimeinen yritys 67 kg työnnöstä jäi harmillisesti yritykseksi, ja tulosraja SM-kisoihin jäi siis toistaiseksi saavuttamatta. Nostot riittivät oman sarjani (naiset alle 63kg) voittoon ja painoon suhteutetut pisteet (sinclair) kaikkien naisnostajien kesken jaettuun toiseen sijaan Meri Ilmarisen jälkeen. Tähän kohtaan on syytä mainita, että Meri on ihan oikea kova nostaja ja edustaa Lohja Liftingiä naisten +75 kg:n sarjassa.  Siinä missä oma yhteistulokseni 116kg riitti 157,21 sinclairpisteeseen, ylsi Merin miltei sata kiloa kovempi 212kg 252,09 pisteeseen. Aikamoinen nainen!

Kaiken kaikkiaan kisa oli erittäin mukava kokemus. Meininki TAK:n salilla oli reilu ja kisatovereita kannustettiin. Sain jännittää omien nostojeni lisäksi kahden tutun painijapojan suorituksia. Akseli oli jo yhdet peruskoululaisten kilpailut käynyt Rovaniemellä asti, muuta Joonakselle tämä TAK:n kisa oli debyytti. Hieno olikin! Pojat nostivat hyvin. Heidän kanssaan nappaamani yhteiskuvan aion pitää visusti tallessa. Poikien treenimoraali on sen verran kova niin paini- kuin painonnostosalilla, että kaikki edellytykset suurtekoihin ovat olemassa. On ihana neuvoa nuoria miehiä, jotka kuuntelevat ohjeet hiljaa silmiin katsoen ja vielä toimivat välittömästi niiden mukaan. Tämä pätee toki vain urheilussa.

 Toinen mainitsemisen arvoinen asia kuluneessa viikossa oli tutustumiseni sarjakuvataiteeseen. ”Mitäs oot puuhannu?”, ”No mitäs, meikä o reenannu ja lukenu sarjiksii” Siis ei näin, tai joo, muttei ihan. Sarjakuvien löytäminen oli minulle oikeasti suuri oivallus. Ystäväni vinkkasi minulle kirjastosta ranskalaisen sarjakuvataiteilijan sarjan. Lainasin pari ensimmäistä kirjasta ja palasin parin päivän päästä lainaamaan loput. Hienojen kuvien lisäksi sivut tiputtelivat tajuntaani hienoja ajatuksia tasaiseen tahtiin. En ole ennen ymmärtänyt, kuinka vaikuttavia upeiden kuvien ja lyhyiden lauseiden yhdistelmät voivat olla. Kirjasto avasi minulle uuden osaston.

Se menneen hehkuttamisesta ja katse tulevaan, sillä läsnäoleva hetki on kuitenkin ohi ennen kuin arvaakaan. Tänään on kevyt päivä. Koko aamupäivä menee mukavasti läpsytellen kesäisestä Turusta nauttien ja illalla pääsen taas Sampon pajalle juhlimaan lajitreenejä mahtavassa seurassa. Hyvä elämä. Syöksyn nyt ulos nauttimaan siitä.

Tårstai

Koristeomenapuunoksa on parhaat päivänsä nähnyt. Saatan tuhota sen.

Viime keskiviikosta on yli viikko ja torstai on toivoa täynnä. Onnistuin keskiviikkoni käännössä ennennäkemättömällä tavalla, ja torstai on aina ollut mainio päivä. Tämä kyseinenkin näyttää varsin lupaavalta, ainakin paperilla. Kotona siivoskelua ja mummon tervehtimistä, yhdeltä lajitreenit pajalla, ja sieltä saan porhaltaa Turkuun alfakeskukseen Turun atleettiklubin järjestämiin kansallisiin painonnostokisoihin. JOO! Kisat ovat ensimmäiset painonnoston saralla ilmeisesti vuoteen, ainakaan tulosta ei kuulemma viime vuodelta ollut. Aikamoista. Niin se aika rientää. Nyt tarkoitus olisi käydä tekemässä sellainen, jotta voin kesän jälkeen katsoa uudelleen missä mennään.  

Siivoaminen on ihanokoo. On paljon asioita joita teen mieluummin, luen vaikkapa kirjaa tai syön jäätelöä, mutta siivoaminen menettelee. Työnsä jäljen näkee, ja varsinkin toiselle siivoaminen on ihan mukavaa, ainakin mukavampaa kuin uiminen kylmässä vedessä tai hakettaminen. Täällä kotikorvessa olen huomannut vedon loppuvan aina oman huoneen kohdalla. Ei siellä kukaan muu käy, itsekin harvoin ja vain nukkumassa. 

Siivoamisessa harmillisinta on ehkä imurointi. Siitä kuuluu meteliä, ja aina välillä imuri sammuu sen pyörähdettyä selälleen kesken kohtauksen, tai johto irtoaa seinästä juuri kun on ylettymäisillään johonkin saastaiseen kolkkaan. Ihan kuin kone esittäisi hiljaisen kantansa liian aggressiivisesta kohtelusta. Lavuaarien pesu ja pöytien pyyhkiminen taas on palkitsevinta. Se on äänetöntä, eikä rätti tai tiskiharja protestoi.

Jotenkin tämä tarinan iskentä ei tänään lähde lentoon. Katson paremmaksi tarttua siihen vietävään imuriin. Ehkä se herättää minussa tunteita joista voin kertoa lisää.