Melkein tuore

Foreca pilasi elämäni. Tänään piti sataa. Koko päivän. Suunnittelin siksi hipsiväni pajalla juhlitun lajitreenin jälkeen suoraan Turkuun Kupittaan hallille loikkimaan. Näin sateinen aamu olisi käytettävissä blogitekstin väsäämiselle ja loikat tulisi tehtyä varmasti kuivalla alustalla. Suunnitelma tuntui täydelliseltä vielä pimennysverhon synkistämässä makuuhuoneessa, mutta kärsi kolauksen laskeuduttuani upean aamun valaisemaan keittiöön. Häikäistyin, ja huomasin harmistuvani auringonpaisteesta. Se loi ikävästi uusia vaihtoehtoja päivän aikataulutuksen suhteen, ja tehtyjen suunnitelmien muuttaminen tietää päänvaivaa, mikä on vastenmielistä ainakin ennen aamukahvia.

Oikeasti osaan kirjoittaa nätisti.

Päädyin siis pitäytymään suunnitelmassani luottaen suomalaisen sään epävakauteen ja siirryin nauttimaan aamukahvista ja auringonpaisteesta kotiterassille. Ensimmäisen kupillisen onnistuin kolauttamaan kyynärpäälläni maahan, pahus. Onneksi aina voi keittää uutta. Aloitin tekstin kyhäämisen perinteisellä tavalla kuulakärkikynää käyttäen ja alkoi jo hymyilyttää. Aikamoista suttua.

Nyt on hyvä aika kirjoittaa teksti, vaikkei inspiraatio vielä aamu seitsemältä ollut päätähuimaava. Siinäpä oiva aasinsilta lempiaiheeseeni.  Mikä  inspiraatio? Pöh. On toki totta, että joinain päivinä kaikki on helpompaa ja hommat sujuvat. Ajatukset ovat kirkkaita ja johdonmukaisia ja ne on ilo laittaa paperille. Enemmän on kuitenkin päiviä, jolloin päässä vain surisee ja mieli matkaa jonnekin aivan muualle, yleensä jääkaapille, kesken joka ikisen ajatuksen.

Jos tavoite on pykätä lyhyt teksti per viikko, inspiraatiota voi joskus jopa odottaa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei luovalla työllä itseään elättävä voi odotella jotakin taivaasta tipahtavaa inspistä ainakaan kärsimättä nälkää tai turvautumatta melko nopeasti johonkin kivaan hallusinogeeniin. Inspiraatio on tehtävä. Useimmiten asiat alkavat sujua kun niihin vain ryhtyy. Itselleni tämä päivä on siitä jälleen uusi osoitus. Kirjoittaminen tuntuu jo hyvältä, vaikka aamukahvin kaaduttua vielä vihasin maailmaa.

Ruisrockiin valmistautumista Sieravuorella. Meikä SUP-joogaa.
 Suuret kiitokset hyvälle vetäjälle ja koko kivalle poppoolle!

Lasken urheilun luovaksi työksi siinä missä tieteen ja taiteen harjoittamisenkin. Minulla on harjoitusohjelma. Vuosisuunnitelmassa on kausijako, jossa kaudet koostuvat erilaisista viikoista, ja viikot päivistä. (OOOOOO, oivallus!) Päivässä on tietyt harjoitukset jotka teen, oli niihin inspiraatiota tai ei. Joskus ei ole, eikä se ole syy jättää treeniä tekemättä. Inspiraatio on kaivettava jostakin. Katsotaan innostavia videopätkiä tai kuunnellaan musiikkia. Aina sekään ei auta. Silloin treeneihin vain mennään. Useimmiten elämä alkaa voittaa ja into nousta alkuverryttelyjen jälkeen, joskus ei silloinkaan. Niinä päivinä puurretaan.

Puurtaminen ei tietysti ole yhtä laadukasta kuin hyvällä fiiliksellä tehty harjoitus, ja esimerkiksi tärkeiden kisojen lähestyessä siihen ei pidä suostua. Harjoituskaudella puurtaminen silloin tällöin on kuitenkin OK. Tarvittavat toistot tulee tehtyä ja kehitettävät asiat etenevät hiljalleen. Huolestua pitää vasta, jos puurtamispäiviä alkaa tulla usein. Silloinkaan ratkaisuna ei ole jäädä kannon nokkaan istuksimaan taivaallista inspiraatiota pilvien raosta tähyillen, vaan on pohdittava, mistä huono meininki johtuu. Yleensä jokin syy löytyy ja sen voi korjata. Aina yhtä ikävää ajatustyötähän se vaatii, mutta on sen arvoista.

Jokainen harjoitus on juhlaa, mutta eivät kaikki juhlatkaan mieltä ylennä. Urheilijan arkeen kuuluu myös paskoja bileitä ja hautajaisia. Onneksi hauskaa on enemmän.

Tipuilla tiivis tunnelma. #hyvätbileet #pesinsittenovikranssiin