Pikkuisen on blogin pitäminen päässyt jäämään. Kevät on
ollut aikamoista sätkimistä kahden maailman melskeessä, ja jostain on pitänyt
luopua ettei päästä kuuluisi jonakin kauniin päivänä ”priit”. Nyt on uusi aika,
katsotaan kuinka käy.
Vuosi tähän asti on totisesti ollut vähän turhan hektinen. Tammikuussa alkoi
lääketieteen opintojen kliininen vaihe. Siihen asti, ns. prekliinisissä
opinnoissa olimme nököttäneet luennoilla ja käyneet välillä erinäisissä
muutaman tunnin kerrallaan kestäneissä harjoitustöissä. Luennoilla käynti ei
ole pakollista, vaikka toki hyödyllistä ainakin valtaosalle, ja eri harjoitusryhmiä on niin paljon
että preklinikan aikana aikataulun rustaaminen urheilulle sopivaksi oli
helppoa. Opiskelu oli karatelle vain hyvää vastapainoa.
Mitä se kliininen vaihe l. klinikka sitten tarkoittaa?
Opiskelijalle se on innostava ja motivoiva vaihe, joka jatkuu opintojen loppuun
ja jossa pääsemme aina kahdeksi viikoksi ma-to kerrallaan eri sairaaloihin harjoittelemaan
tulevaa ammattia. Klinikkaviikkoa seuraa aina yksi luentoviikko, jossa taas
opiskellaan tentittäviä asioita teoriassa (ja nähdään kavereita joita ei
klinikkaviikoilla näe).
Nautin kliinisistä opinnoista ja potilaskontakteista. On hienoa nähdä väläys siitä, mitä tuleva työ voisi joskus olla. Kaikessa
mielekkyydessäänkin klinikkapäivä on kuitenkin kuormittava, sillä oppiminen ja
se, mitä pääsee tekemään ja näkemään on paljolti kiinni omasta aktiivisuudesta,
ja tietty skarppius pitäisi säilyttää jatkuvasti.
Klinikka söi miestä. Ei siksi että se itsessään olisi ollut
liian raskasta, mutta jatkuva kompromissien teko oli. Koin jatkuvasti, etten
pysty panostamaan karateen niin hyvin kuin tahtoisin. Toisaalta en pystynyt
opiskelemaankaan niin hyvin kuin olisin halunnut. Unen saanti oli vaikeaa, kun
tiesi että aamulla pitäisi herätä viideltä ehtiäkseen tehdä kaiken. Tunsin
tekeväni kahta asiaa huonosti, minkä seurauksena huomasin innon kadonneen.
Päätin jo lääkikseen hakiessani, etteivät opinnoit saa
häiritä urheilua. Jos siltä alkaisi näyttää, olisi tehtävä ratkaisuja. Siksi
olen päättänyt tiputtaa itseni kurssilta ja pitää välivuoden heittäytyen täysin
karatemaailmaan. Ratkaisu antaa minulle aikaa innostua. Olen sitä täynnä jo
nyt, enkä oikein tiedä, miten pysyisin paikallani. Tunnetta on mahdotonta
välittää sanoin.
Keskiviikon matsitreeneissä, joissa Kuusiston Helenakin oli
valmistautumassa Bakun European Gameseihin itkin ihan vähäsen. Porasin
onnentunteesta, joka minut täytti oivaltaessani, että ensimmäistä kertaa
neljään vuoteen voin keskittyä täysin rinnoin karateen, ja voin välillä vain
olla. Voin katsella karaten matsipätkiä youtubesta kuinka paljon hyvänsä ilman
että se on pois opiskelusta. Voin nukkua aamulla kahdeksaan. Voin lukea aamulla
lehteä luentoslidien sijaan, ja kirjoittaa välillä blogia.
Se, mitä tämä välivuosi tuo karateeni, jää nähtäväksi. Se,
mitä siitä haen, on ennen kaikkea mahdollisuus innostua ja nostaa harjoittelun
laatua pykälällä ylöspäin. Laitan itseni samalle viivalle huippujen kanssa
(seuratkaa toki Länsi-Suomea lähitulevaisuudessa) ja nautin siitä sisäisestä
tiedosta, että olen tehnyt ratkaisuni ja päättänyt antaa kaikkeni. Se, niitänkö
tuloksena huippumenestystä, on lopulta toisarvoista.
