Enttententtententtii

Mikrobiologian tentti on keskiviikkona. Lukumotivaatio on vaihdellut melkoisesti. Tai ei se oikeastaan paljoa ole vaihdellut, melkoisen tasaisesti ollut pakkasella. Välillä innostun. Varsinkin immunologian opiskelu on tuntunut ajoittain suorastaan hauskalta. Sitten on näitä päiviä (lepopäivät on pahimpia):

Herään ennen kuin kukko laulaa, tai oikeastaan jään köllimään ja otan kymmenisen 2-4 minuutin torkkua kunnes se kukko ihan oikeasti laulaa tai ainakin ihan kohta laulaisi jos en sattuisi heräämään urbaanissa ympäristössä. Nousen lopulta johonkin järjettömään kellonlyömään, esimerkiksi 05.47. Avaan koneen ja keitän kahvia. Katselen tovin matseja youtubesta ja teen mielikuvatreenin tai jotakin kirjallista karatehommaa, esimerkiksi vastustaja-analyysejä. Siitä siirryn toisen kahvikupin myötä kouluhommien pariin, ja tunnin pari jaksan keskittyä mainiosti. Tähän asti kaikki hyvin, ja siitä se alamäki sitten alkaa.

Menen kirjastoon ja pystytän koneen yhdeksän maissa. Jaksan keskittyä puoli tuntia, kunnes nälkä alkaa kurnia ja homma menee ruokalistojen selailuksi ja lounasseuran rekrytoinniksi. Pitää syödä hyvin että jaksaa, mutten saa ketään maaniteltua lounaalle vielä 10.15. Kahvihammasta kolottaa, joten haen väliaamukahvin candiosta ja jään suustani kiinni ensin candio-tädin ja sitten jonkun kurssitoverin, kaverinkaverin tai oikeastaan ihan kenen hyvänsä kanssa. Palaan sorvin ääreen vähän ennen yhtätoista, ja pian joku aikaisemmin maanittelemistani ystävistä onkin valmis lähtemään lounaalle.

Koska lounas on yksi päivän ehdottomista tähtihetkistä ja hieno mahdollisuus nauttia hyvästä ruuasta kavereitten kanssa hihittelyn lomassa, venyy lounastauko usein pitkähköksi. Maha täynnä on hyvä palata koneelle tai luennolle, ja kymmenen minuutin tehokkaan opiskelun jälkeen on fiksua ottaa pienet päivätorkut. Mummokin aina sanoo että ”se on ku rahaa laittas pankkii ku nuar ihmine nukkuu”. Parinkymmenen minuutin powernapin jälkeen jaksaa taas tsempata.

Ainiin. Pitää palauttaa pari kirjaa kaupungin kirjastoon, ja kun kerran sinne asti raahaudun niin sama kipaista lähimmäisen kirppiksellä kun on siinä ihan vieressä kivasti. Kirpparin takkeja plaratessa (en tarvitse enää YHTÄÄN) eräs nälkäinen toveri soittaa ja houkuttelee ovelasti lounaalle nro 2, ja pitkällisen pohdinnan jälkeen suostun ehdotukseen. Sieltä palattuani päätän mennä kämpille lukemaan. Se on aina virhe.

I´ll have a big exam on Wednesday so I decided to bake some gingerbread for christmas.

Pystytän koneen, ja huomaan että kahvihammasta pikkuisen taas kolottaa. Keitän kahvia ja plaraan luentoslideja suunnitellen samalla, mitä laittaisin jouluaattona päälle. Saan yhden luennon kahlattua läpi ja huomaan että tiskiäkin vähän on. Tiskaan ja kiikutan täpötäyden roskiksen eteiseen ulosvientivalmiuteen. Matkalla havaitsen eteiseen kertyneen hiekan ja mattoon takertuneet hiukset. Avaan siivouskomeron oven taistellakseni pölynimurin sen syövereistä, ja saan silityspöydän ja pari ämpäriä syliini. (Miksi ihmeessä siivouskomerot tehdään aina niin pahuksen pieniksi?) Tovin rymisteltyäni päätän järjestää komeron, minkä jälkeen pääsen vihdoin asiaan. Olen imuroinnissani loppusuoralla, kun kuulen puhelimen soivan. Hajautuksessa ollut ystävä on palannut Turkuun ja pyytää kahville. Lähden tietysti. Ihmisiä vartenhan täällä ollaan.

Mainion juttutuokion jälkeen palaan kämpille ja avaan taas tietokoneen. Luen yhden bakteriologian luennon puoleen väliin ja alan leipoa pipareita.

Räjäytetään uimahallit

Se iski taas. Vähän yllättäen, niin kuin sillä on ollut tapana, se livahti Aninkaisten sillan alta pyörätielle, tarttui lainajoponi tarakkaan hidastaen valmiiksi tuskaisen verkkaista tahtiani vielä hitusen. Siitä se sujahti oikean lahkeeni alle, hyväili hetken tulehdusta akilleksen ympäristössä ja mönki siitä mieleen ja kostutti silmät.

Viimeksi se hyppäsi autooni kun olin matkalla Turkuun pajalta, mistä olin tulossa seuraamasta lajitreenejä sivusta ja neuvomasta seuramme upeita nuoria naisia keskivartaloon lyönnissä, tekniikassa jota olisin tahtonut olla myllyttämässä itse.

Frustrated for peritendinitis

Turhautuminen.

Akilles on vaivannut nyt MM-kisoista lähtien ja aika-ajoin, kuten tänään, itketysraivottaa. Ympäröivässä kudoksessa on pientä tulehdusta, joka ei tunnu poistuvan kokonaan hyvästä hoidosta ja kunnon himmailusta huolimatta. Peruskuntokauden olisi pitänyt olla täydessä vauhdissa jo pari viikkoa, mielessä on hurjasti asioita joita tahtoisin päästä työstämään innostavan MM-kisareissun jälkeen, mutta edelleen on tyydyttävä polskimaan altaassa, mistä en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Tai no pidin pallerona, mutta silloin se perustui erilaisten rantakivien sukelteluun järvenpohjasta ja hyppimiseen korkealta, ei vesijuoksenteluun senioriväen kanssa. (Näin muuten ihan supertyylikkään vanhan rouvan jolla oli punaisiin uikkareihin sointuvaa huulipunaa ja helmikorvakorut. Ajattelin itsekseni että tuolta minäkin aion näyttää 60 vuoden päästä.)  Lapsena ei sitä paitsi tuntenut kylmää, ja vesi ylipäätään oli ihan nasta juttu. Nyt uimahalli merkitsee minulle julkista vähäpukeisuutta, palelua, punaisia silmiä, jalkasientä ja vettä korvassa.

Tulipas kitistyä. Käännän takkini kertaheitolla ja muutan päiväni suunnan heti. Loppupäiväni on maailman paras. Turhautuneisuus kömpikööt keittiön ikkunasta palotikkaita pitkin alas, ja laahustakoon lähimpään polttokelpoisten jätteiden laatikkoon.

Oikeastaan uinti on ihan kivaa, ja loistavaa peruskuntotreeniä.  Ihan oikeasti, olen todennut muutaman uintikerran jälkeen, ettei se ole oikeastaan yhtään pöllömpää! Ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa ja vesi tuntuu ihan mukavalta kun ensipalelu on mennyt ohi. Altaasta noustua kävely pitävällä kaakelilla tuntuu hauskalta, ihan sama hyökkääkö jalkasieni varpaaseeni vai ei! Kylmäaltaassa tönötyskin on ihan mukavaa, tai ei kyllä ole, mutta saunaan meno kaiken jälkeen on. Uiminen on parasta! Vielä kun osaisi. Jaksan kyllä ihailla uimareitten vauhtia altaassa! Hurjaa hommaa.

Fake it until you make it.

Olen tehnyt tämän saman kierroksen ennenkin. Turhautumisella ja ahdistuksella on tapan hyökätä aina kun niitä vähiten odottaa, ja ajoittainen synkistely lienee inhimmilistä. Hetken tilannetta tuumittua on kuitenkin helppo todeta, ettei kaikki niin hullusti ole. Pystyn tässä vaivaisen tilassanikin tekemään kaikenlaista, treenaamaan vaikkapa kestävyyttä uiden, ja keskikroppaa erilaisin jumpin. Mielikuvaharjoitteissa voin tehdä kaikkea mitä normaalisti tekisin treeneissä, ja aikaa jää hienosti videoiden katseluun ja blogitekstin kirjoittamiseen. Kouluhommiakin pystyy hoitamaan pikkuisen huolellisemmin. Tilanteessa on paljon hyvää kun sen vain päättää nähdä, ja vaikkei sitä kaivamallakaan keksisi, niin vaivaisuuden harmittelu ei edistä mitään eikä auta ketään. Siksi olen päättänyt hymyillä ja kantaa ristini ilolla.

Ja uida.

#Bremen2014

Suomen joukkue: Pyry, Pasi, Helena, Johanna, Oskari, Titta, Melis, Ina, Joni ja minä

Pääsin kuin pääsinkin Bremeniin ja valmistautuminen sujui täydellisesti. Viimeistelytreenin fiilis tiistaina oli huikea ja joukkueen latauksen melkein maistoi. Mahtava meininki.

Keskiviikkona kisat käynnistyivät. Pohjaten kokemuksiin Saksan järjestämistä Premiumliigakisoista, odotin skarppia toimintaa ja loppuun asti hiottuja järjestelyjä. Toisin kävi.

Naisten puntarin oli määrä alkaa 10.30. Saavuimme jonon liepeille hyvissä ajoin toteamaan, että vuorossa olivat vasta toisiksi painavimmat, alle 84 kiloiset miehet. Punnitus aloitettiin suurimmista sarjoista, joten jossain kohtaa oli kisajärjestäjien aikataulu kusaissut pahemman kerran.  Nälkäisten miesten massa velloi puntarihuoneen oven edessä kärsimättömänä. Ympärille katsoessaan kohtasi paljon tyhjiä katseita, vähemmän hymyjä.

Ei auttanut kuin pystyttää leiri muutaman sadan muun tavoin tatamille ja lusia. Puntarijonoon päädyttyäni sain vahvoja lehmäviboja yrittäessäni satojen naisten puserruksessa tähdätä kohti pikkuruista oviaukkoa, jossa joku toivoton yritti ääni käheänä huutaa, minkä sarjan kulloinkin oli määrä saapua paikalle. Omalta osaltani punnitus oli läpäisty vasta 12.30.

Minun kannaltani punnituksen venyminen oli vain hitusen ärsyttävää, sillä painon kanssa ei tällä haavaa tarvitse tapella ja oma sarjani oli määrä käydä vasta torstaina. Voin vain kuvitella, miltä samana päivänä ottelevista nälkäkurjista tuntui. Näin amatöörimäiset järjestelyt MM-tasolla tuntuvat hävettävältä. Toivottavasti karatea olympialaisten näytöslajiksi katsasteleva heppu ei eksynyt aamulla puntarialueelle.

Torstainen valmistautumiseni sujui kuin suoraan oppikirjasta ja fiilis tatamille kävellessä oli sellainen kuin oli tarkoituskin. Tunsin itseni ovelaksi ja olin innostunut. Walesilainen vastustaja kaatui näyttävästi varsin alle minuutissa, ja tatamilta oli mukava tepastella valmistautumaan toiselle kierrokselle, jossa vastaan tulisi viime MM-kisojen hopeamitalisti, tunisialainen Hasnaoui.

Olen tehnyt naisesta itsekseni ottelupätkien perusteella analyysin, ja tiesin hänet vahvaksi countraajaksi. Jodanzuki (lyönti päähän) olisi vaarallinen. Päätimme yhdessä Kaitsun kanssa ottaa riskejä ja jatkaa samaa aloitteellista tapaa kuin matsissa walesia vastaan, sillä pisteitä tuntui tulevan melko herkästi nimenomaan omista aloitteista. Olin myös nähnyt tunisialaisen olevan pulassa kun otteluun laitetaan vauhtia. En saanut sekoitettua naisen pakkaa tarpeeksi, ja hävisin lopulta 5-1. Selvästä erosta huolimatta tunne ottelusta ei ollut toivoton. Sain hajalippuja, tunsin olevani tilanteissa mukana ja hain lisäpisteitä loppuun asti.

Jäin odottamaan jatkoa toiveikkaana, sillä tiesin tunisilaisen olevan finalistiehdokas. Hän etenikin semifinaaliin malesialaista vastaan. Ottelu päättyi tasan 1-1 ja ratkesi tuomariäänestyksellä lipuin 3-2 malesialaisen hyväksi. Oma mahdollisuuteni keräilyihin pronssimitalista kariutuivat noihin lippuihin.

Olin tietysti kovin pettynyt, mutten lohduton. Olin tehnyt oman osuuteni niin hyvin kuin pystyin ja onnistunut ottelemaan omalla tasollani. Syytä suureen murheeseen ei siis ollut. Keräilyihin pääsy ei enää ollut omissa käsissäni, eikä sen harmittelu auta. Epäreilulta tuntui ainoastaan se, että sarjan semifinaali käytiin malesialaisen tatamilla niitten tuomarien edessä, jotka olivat seuranneet tämän otteita ja etenemistä kierros kierrokselta. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miltä tuomariäänestys olisi näyttänyt tunisialaisen tatamilla.

Oman sarjani jälkeen sain ihailla katsomosta Johannan upeita otteita naisten -55 kilon sarjassa, jossa hän eteni poolin finaaliin asti taipuen lopulta japanilaiselle kestomenestyjälle, Niki Kobayashille 1-0.  Valitettavasti Johannankaan onni ei suosinut keräilyihin pääsyn suhteen, sillä japanilainen hävisi semifinaalissa ranskalle.

Tätä tekstiä kirjoittaessani olin innoissani. Heräsin 03.40 naapurihuoneen möykkäämiseen pirteänä kuin peipponen. Hiivin läppäreineni hotellin aulaan jotten herättäisi Melistä (maajoukkuemme turkkilaisvahvistus, joka otteli myös loistavasti ollen yhden voiton päässä pronssimatsiin pääsystä) ja laadin listan kehitettävistä asioista ja vahvuuksista joita haluan parantaa edelleen. Lista muistuttaa vähän perheenäidin sittarikuittia pyhäpäivää edeltävänä perjantaina. Edessä on ihana tehtävä!

Huikea joukkue lähdössä viimeisen illan karkeloihin.

#RoadToBremen

Istun koneessa matkalla Bremeniin, tai oikeastaan Müncheniin viettämään neljäksi tunniksi aikaa ennen jatkolentoa. En valita, pidän lentokentistä. On äärimmäisen viihdyttävää katsella eri kolkista tulevia erinäköisiä ihmisiä, jotka vilistävät kukin omiin kohteisiinsa tarkkailustani mitään tietämättä.

I'll be watching you.

 Ihmiskirjo lentokentillä on mittavuudessaan mukavan kiillotettua. Näennäisesti täysin erilaisia ihmisiä yhdistää lentomatkustamiseen riittävä varallisuus, minkä ansiosta kenttien kuplissa ei joudu kohtaamaan kurjuutta, mikäli kurjuudeksi ei laske neljän euron veloitusta suodatinkahvikupposesta, i Padillaan aggressiivisesti pelaavan 5-vuotiaan turhautunutta itkua tai salkkumiehen hermostunutta kellon vilkuilua virkailijan kuuluttaessa Düsseldorfin lennon viivästyvän vielä puolella tunnilla.

Vaikka matkalla onkin jo perillä, aion soittoniekoista poiketen päästä Bremeniin asti.* Rakkauteni lentokenttiin ei riitä syrjäyttämään intoa, jonka Bremenin kisahuuma minussa nostaa. On upeaa valmistautua kauden suureen juhlaan, kun keho on herkkä, liike tuntuu lennolta ja lyönnit irtoavat rentoina ja tarkkoina.

Torstaina pääsen irti!

*Sadussa teurastuomitut soittoniekkakandidaatithan taisivat jymähtää johonkin matkan varrelle. 

Nilkka tervehtyy kohisten.

Niin se tekee. Tänä aamuna olen kilpasiskojen scouttaamisen ja mielikuvaharjoittelun lisäksi tehnyt tutkimustyötä italialaisen vakuutusyhtiön nettisivuilla. Tarkoitukseni oli toissa viikon lauantaina lennähtää Itävaltaan Salzburgiin Premiumliigan viimeisiin kilpailuihin. Olisin matkannut muun joukkueen perässä Itävaltaan vasta lauantaina, sillä perjantaina vietettiin prekliinisten opintojen hautajaisia = juhlittaisiin kandiutumista. Viikkoa ennen kilpailua teloin kuitenkin nilkkani Pajulahdessa maajoukkueleirillä, ja nyt sitten yritän perehtyä italialaisten mielenliikkeisiin saadakseni korvauksen peruutetuista lennoista.

Ongelma: Voidakseni ilmoittaa vahingosta minun tulee rekisteröityä, mutta itskut eivät näemmä tunnusta Turkua kaupungiksi. Kelvatakseni heidän järjestelmäänsä minun tulisi ilmeisesti muuttaa Veronaan tai Milanoon. Pakollisen kentän yli ei pääse, eikä homma etene. Täytynee taas soittaa italian auttavaan puhelimeen, josta minua neljän vastaajan kautta neuvotaan siirtymään nettisivuille tekemään vahinkoilmoitus.  

Täytyy tunnustaa että nilkan uudelleentelominen mitättömässä tilanteessa leirin kolmansissa harjoituksissa korpesi hetken aika raskaasti. Harmitus oli noin kominkertainen siksi, että ymmärsin itse mokanneeni. Olimme Kaitsun kanssa miettineet ääneen, josko nilkkaa vielä olisi syytä teipata kun kotisalin treenissä siinä oli pistänyt ikävästi alkulämpöjen juoksenteluissa. Seppänä väitin kuitenkin varmasti, että nilkka kestää eikä teippaus leirillä ole tarpeen. Niinpä se sitten taas pyörähti.

Harmituksen jälkeen ei auttanut kuin niellä heikko harkintansa ja muuttaa MM-kisoihin valmistautumissuunnitelmia. Nilkkaa on lepuutettava ja sen ehdoilla on menty. Viime perjantain harjoituksissa pystyin jo treenamaan likipitäen normaalisti, ja lauantaina Porissa piipahtaessamme nilkka kipeytyi vasta treenin ehtoopuolella eikä ollut liiemmin turvoksissa seuraavanakaan päivänä. Hyvältä näyttää!

Salzburgin reissusta ei kuvia tullut. Tyydyttävä hautajaispäivänsankarikuvaan.
Kandeja.

Berliini

Tovi taukoa teksteistä ja taas jaksaa.

Istun hostellin aulakahvilassa Berlin-Mittessä Rosenstraßella kivenheiton päässä Alexanderplazilta. Kello on todella aamu, ja väsyneen näköinen vastaanottovirkailija hymyilee minulle urhoollisesti tilatessani kahvin. Se on täällä hyvää!

Kisa- ja treenimatkamme Saksaan alkoi jo torstaina, sillä lentomme oli lähtevä perjantaiaamuna tovi kukon laulun jälkeen. Onneksi Sannan ystävä pystyi majoittaamaan meidät melko lyhyellä varoitusajalla. Mahtava tyyppi, mainostoimistossa työskentelevä säteilijä, joka puhuu valtavasti ollen samalla utelias kuulemaan kanssaihmisistä. Kerrassaan rakastettava nainen (ja upea talo). Omien pakkauspuuhiensa lomassa hän loihti meille mainiota kinkkufetapannaria, jota tyydyin kaihoisasti närppimään. Ihan oma valinta, itse päätin kiskoa kaverini taikomaa porkkanakakkua kaksin käsin kyläillessäni tämän luona keskiviikkoillalla vaikka tiesin seuraukset. Puntarilukema aamulla vaati varsin askeettista torstaita.

Niukahkon iltapalan ja hyvin nukutun lyhyen yön jälkeen hiippailimme ulos ja minä palasin hakemaan naulakkoon jättämäni nahkatakin, josta puhelimeni minua muistutti. Olen sähläri, mutta olen ollut sitä aina ja oppinut elämään ominaisuuden kanssa kohtuullisesti. Nahkatakin unohtamisenkin olin arvannut sillä hetkellä kun ripustin sen hengariin, ja laitoin kännykkääni muistutuksen. Eläköön tekniikka!   

                  

Kaikki sujui hyvin ja saavuimme Berliiniin. Kentältä lähtevä bussi oli ammuttu täyteen ja matka hostellille taittui lähimmäiserakkaissa tunnelmissa. Vieressäni seisova, vuolaasti hikoileva mies tuhahteli aina matkalaukkuni osuessa hänen jalkoihinsa ja minä keskityin kuuntelemaan takanani seisovan ranskalaisen pariskunnan keskustelua, vain todetakseni etten paljoa ymmärrä.

Odotellessamme sisäänkirjautumisaikaa kiertelimme hostellin ympäristössä todetaksemme, että 100 metrin säteellä olisi ainakin yksi valtava katedraali, pari mieletöntä taidemuseota ja yksi parin sadan metrin korkuinen radiomasto. Ihmisiäkin näkyi. Sisäänkirjauduttuamme kapusimme innoissamme toiseen kerrokseen, avasimme oven ja totesimme Arosen nuorimmaisen taas sählänneen. Varaamani kolmen hengen huone olikin kahdeksan hengen sekadormi. Ilmankos oli halpa. Tuumimme tovin ja tyydyimme kohtaloon. Minä puhisin hitusen muita kauemmin, en edelleenkään tajua missä kohtaa kämmäsin.

Perjantai sujui kaiken kaikkiaan hyvin. Ennen rekisteröintiä treenasimme hostellin pihalla kumman hiljaisessa puistossa, pysytellen häveliäästi alueen keskellä olleen patsaan takana. Treenin jo ollessa lopuillaan joku tiukkiksen näköinen saku viipotti luoksemme musta trenssi hulmuten ja alkoi äristä meille saksaksi. Ilmaisin ymmärtämättömyyteni englanniksi, jolloin hän ystävällisesti vaihtoi kieltä ja jatkoi murinaansa todeten, ettei paikalla ollut sopivaa ”nyrkkeillä.” (Ei selvästi kamppailu-urheilumiehiä.) Mies oli aikeissa suihkia tiehensä, mutta aggressiivisuudesta tuohtuneena nyppäsin häntä hihasta ja pyysin ystävällisesti hymyillen selittämään miksi näin oli. Mies hiukan hämmentyi ja kertoi rauhallisempaan sävyyn paikan olevan jonkinlainen juutalaismuistomerkki, joka ainakin hänelle oli pyhä. Pyysimme anteeksi ja kohtaaminen päätyi lopulta molemminpuolisiin hyvän päivänjatkon toivotuksiin.

Hyvän treenin jälkeen suorimme rekisteröintiin ja lopulta syömään ja nukkumaan. Lauantain kisapäivästä tulisi pitkä. Alustavan aikataulun mukaan oma sarjani alkaisi 16.35 ja naisten avoin sarja käytäisiin vasta joskus klo 21 jälkeen.  

Kuinka Lauantai sitten sujui? Hyvinhän se. Kurkkasimme perjantaina kaaviot, ja tiesin saavani ensimmäisellä kierroksella vastaan kovan valkovenäläisen, jonka olin voittanut kerran aikaisemmin ja hävinnyt viimeksi Hollannin avoimissa. Olen tehnyt kilpasiskoistani, myös hänestä, kirjallisen analyysin, ja tiesin millä taktiikalla otteluun kannatta lähteä. Kaikki sujui kuin tanssi ja voitin 2-0. Seuraavassa ottelussa vastustaja ei koskaan saapunut paikalle ja sain luovutusvoiton. Tästä seurasi melko pitkä tauko, jonka jälkeiset kaksi matsia olivat kyllä aika tahmeita. Pakkovoitot tanskalaisesta ja saksalaisesta merkitsivät kuitenkin pääsyä finaaliin, jossa vastassa olisi maailman rankingin yhdeksäntenä keikkuva kova puolalainen, Kamilla Warda.

Warda on kova luu, ja viimeksi hävisin hänelle 8-0 pari vuotta sitten alle minuutissa. Viime kerrasta viisastuneena ottelin fiksummin, sain ensimmäisen pisteen päähän countrauksesta. Osasin välttää kaadot ja päähän potkut, mikä turhautti vastusta silminnähden. Sain vielä pari lisäpistettä päähänlyönneistä ja voitin lopulta 3-0. Warda kävi tyylikkäästi kättelemässä, mutta koville taisi ottaa. Näin hänet myöhemmin itkemässä käytävällä, ja palkintojen jakoon hän ei saapunut.

Ottelimme Titan ja Meliksen kanssa myös joukkueessa, joka ilmeisesti pakon edessä oli järjestetty alkavaksi samaan aikaan kuin naisten avoin sarja. Tämän vuoksi juoksentelimme tatamien välillä ottelusta ja sarjasta toiseen. Suomi osoittautui kovimmaksi tässäkin kaatamalla Norjan, Ruotsin ja Saksan joukkueet.

Avoin sarjani jäi yhteen matsiin. Ottelin hienosti kokenutta ja hyvää puolalaista Marthaa vastaan. Tilanne oli tasan 1-1 ja hallitsin ottelua. Olin aloitteellisempi, hallitsin keskustaa ja olin tehnyt hyvän kaatoyrityksen. Viime sekunneilla Kaitsu kehotti vain pysymään kaukana, sillä olisin melko varmasti voittanut tuomariäänestyksen. Jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin, vaan ajauduin yhtäaikaiseen lyöntitilanteeseen josta piste kääntyi Puolaan aikaa ollessa jäljellä sekunti. Harmitus oli kerrassaan suunnaton. Ei kukaan voi olla näin törppö! Ei auttanut kuin niellä ja tietää, etten tule enää koskaan ikinä milloinkaan tekemään samanlaista taktista emämunausta. Parempi Banzai Cupissa kuin MM-finaalissa.

Kaiken kaikkiaan Berliinin Banzai- Cup oli siis varsin menestyksekäs, ja sieltä saatiin mitä haettiin, matseja. Niitä tuli lauantaina yhtensä 8, mikä on karatekilpailussa todella paljon. Pokaali ei mahtunut kisakassiin ja kiikutin sitä metromatkalla kädessäni. Oli mukava vastailla kysyjille, mistä se oli peräisin.

Nyt on jo keskiviikko, mutta en jaksa enää tarinoida viime päivistä tähän hätään. On tapahtunut liikaa. Tässä kirjoitellessani ihmisiä on alkanut valua aamupalalle ja vastaaottovirkailijasetäkin näyttää jo pirteämmältä. Kahvini loppui pari tuntia sitten, mutten anna sen häiritä. Tänään lepäilemme ja kierrämme Berliiniä kuka missäkin. Itse tahdon käydä taidegallerioissa ja ostaa pikkumustan. Muuten vain latailen torstain treenejä ja viikonlopun kisaa varten. Perjantaina junailemme Berliinistä Frankfurtin lähelle Hanauhun, jossa käydään karaten Premium Liigan osakilpailu. K1- kilpailusta mitalin ottaminen olisi huikea saavutus, joka oli lähellä toteutua Istanbulissa. Silloin pronssi meni lopulta Ukrainaan. Uskon mahdollisuuksiini, kunhan vain säilytän otteluissa pilkkeen silmäkulmassani. 

Lahti

Hoi!

Kirjoitin tämän tekstin jo viime lauantaina, mutten julkaissut sitä heti. Leirin jälkeisenä maanantaiaamuna olin kaivaa konetta koulurepusta vain huomatakseni että reppu oli jäänyt Euraan. Eipä se niin päivän päälle. Siis:

Kolme viikkoa on vierähtänyt Rakveren leiristä ja nyt leireilen Lahden kamppailuareenalla Junior Lefevren opastuksessa. Nilkka on jo paljon parempi ja näyttää siltä että vammasta selvittiin parin viikon himmailulla ja nilkkatuella. Lajitreeneissä olen koko ajan pystynyt kikkailemaan hyvällä teipillä, ja puntit olen tehnyt kevennettyinä syväkyykkyä välttäen. Eiliset harjoitukset täällä Lahdessa olivat ensimmäiset täydellä teholla tehdyt ja nilkka kesti ne hyvin. Olo on nyt varsin valoisa. Tiedossa on mainioita treenejä hyvällä fiiliksellä.

Leferve ja tsikut

Junior Lefevre on kova belgialainen, vähän liskon näköinen rimpula jolla on takataskussaan arvokisamitaleja vaikka kuinka.  Junior lopetti uransa nuorena (mitä on harmitellut) ja on vasta 35. Harjoitteiden näytöt ovat todella hyviä, joskaan ukea* ei käy kateeksi. Kontrolli on pääosin täydellinen, vaikkakin sallitun rajamailla. Välillä kopsahtaa turhan kovaa minkä merkkinä miehen kasvoille nousee ovela virnistys. Näyttöjen lomassa mies puhuu pelkkää asiaa ranskalaisella korostuksella. Valmentajana Lefevre on ja erittäin innostava. Hän kiertää jatkuvasti parin luota toiselle, seuraa työskentelyä hetken bongatakseen mahdollisen ongelman, kertoo sen ja jää hetkeksi seuraamaan kehitystä. Jos sitä tapahtuu, hän kehuu reilusti. Mikäli homma toimii tai jos siinä on jotain selkeää korjattavaa, hän nostaa urheilijan parrasvaloihin seuraavassa näytössä. Fiilis harjoituksissa on aina innostava ja rohkaisee yrittämään.

Eilen teemoina olivat lantion käyttö ja vastustajan yllättäminen ja oli kyllä huikeaa harjoitella taas kunnolla parin viikon rampailun jälkeen! Olen miettinyt, mikä omalla kohdallani tekee hyvän harjoituksen ja miksi toisissa harjoituksissa kelloa tulee vilkuiltua enemmän. Voisin tiivistää pohdintani sanaan ”läsnäolo.” Eilisissä harjoituksissa olin hyvin läsnä. Keskityin kulloinkin tehtävään asiaan täysillä ja olin jatkuvasti tietoinen myös uken toimista. Omalla kohdallani tämä ukesta tietoisuus edellyttää katsekontaktia. Kaikki karatekat eivät katso vastustajaansa silmiin vaan johonkin ylärinnan tienoolle, mutta itselleni silmiin katsominen sopii parhaiten.

Seuraava kysymys on, kuinka tähän läsnäolon tilaan pääsee? Olennaista on, ettei anna minkään ylimääräisen asian sotkea keskittymistä. Asiaan voi vaikuttaa paljon jo pelkillä käytännön järjestelyillä, kuten huolehtimalla että kipeä nilkka on hyvin teipattu, ja että juomapullo on mukana. Haasteellisinta on säilyttää fokus olennaisessa silloin, kun jokin asia ei suju. Kokenut urheilija ei turhaudu, vaan etsii ratkaisua kaikessa rauhassa tyyneytensä säilyttäen antamatta lannistavien ajatusten tai kuvitteellisten odotusten vallata ajatustilaa meneillään olevalta tehtävältä. Omalla kohdallani tämä onnistuu parhaiten positiivisessa ilmapiirissä, jossa naurua ja kannustavia sanoja on paljon.

Vaikka otollinen ilmapiiri auttaa läsnäolon saavuttamisessa, ei sitä aina ole saatavilla. Urheilija on lopulta itse vastuussa kehittymisestään. Täydellinen urheilija kykenee eristämään lannistavankin tunnelman päänsä ulkopuolelle ja keskittymään itseensä ja tehtäväänsä tilanteessa kuin tilanteessa. Täydellinen oman mielensä hallinta lienee ihmiselle mahdotonta, mutta sen tavoittelu on jaloa. Mielestäni juuri tämä tavoite tekee urheilusta niin kaunista. Kaikkein tyytyväisin itseeni olen silloin, kun olen tullut harjoituksiin motivoituneena kuin ahven maastohiihtoon ja kyennyt silti saavuttamaan harjoituksissa hyvän läsnäolon.

Tänään ahven sisälläni on intohimoinen hiihtäjä, ja läsnäolon saavuttaminen tuskin vaatii suurta venymistä. Päivän ensimmäisiin treeneihin valmistaviksi toimenpiteiksi riittänevät aamuhartaus, pieni verryttely ulkona ja aamiainen. Olen innoissani. On tämä upea laji.

 

*uke on harjoitusvastustaja, jolla voi olla jokin rooli tai joka voi toimia pelkkänä ihmissäkkinä

Olivan Seminaari Virossa, tota

Antonio Olivan seminaari

Saavuimme Rakvereen tiistaina juuri sopivasti lounaalle ja ensimmäisiin harjoituksiin. Leirin sensei on kokenut kettu Antonio Oliva, jonka systeemiä toteuttamalla karatemenestyjiksi on noussut muun muassa Latvian kiltein ja herttaisin mies Kalvis Kalnins.

Treenin jälkeen Oliva könkkäsi minun ja Kaitsun luo ehdottaakseen, että tekisi minusta kolmen muun Bremeniin tähtäävän urheilijan lisäksi urheilijaprofiilin, jossa kartoitettaisiin vahvat ja heikot alueet ja jonka pohjalta Antonio määräisi meille joitakin harjoitteita leirin aikana erillään muista. Profiili antaisi vinkkejä MM-kisohin valmistautumiseen. Sehän sopi. Seuraavana iltana istuimmekin muiden profiiliurheilijoiden kanssa piinapenkissä vastailemassa enemmän ja vähemmän hankaliin ottelullisiin kysymyksiin, kuten ”Kuinka hyvin ottelet kun vastustaja on liikkuva”, ”Kuinka vahva olet viimeisellä 30 sekunnilla”, ”Kun sinusta saadaan piste, otetaanko se päästä, vartalosta vai kaadoin ja millaisessa tilanteessa”?  Tavallisesti nämä profiilit tehdään videoanalyysin pohjalta, mutta koska aikaa siihen ei ole, meidän piti miettiä näitä kysymyksiä itse. Rasittavaa mutta hyödyllistä.

Sain profiilini pohjalta kehotuksen harjoitella mm. tilannetta, jossa olen johdolla 1-0 ja lisään johtoani, sekä tilannetta jossa säilytän 0-0 tilannetta mahdollisimman pitkään. Tämä saattaa olla viisas taktiikka vastustajan ollessa stara. Tällöin kertoimet paranevat, mitä pitemmälle ottelun saa pidettyä tasoissa. Tuomareilla, jotka eivät lähtökohtaisesti ole pohjoismaitten ja balttian ottelijoiden puolella, on tällöin aikaa oivaltaa että ”hei, tuo suomalainenhan puolustaa tosi hyvin ja on muutenkin tosi hyvä”, minkä jälkeen he saattavat antaa pisteitä myös varsinaisista suorituksista.

Valitettavasti kilpakarate on poliittisesti kovasti värikästä, eikä Pohjoismaiden ja balttian karatejohto ole pärjännyt politikoinnissa Turkin, Ranskan, Japanin, Egyptin ja Iranin kaltaisille mahtimaille kovinkaan hyvin. Suomalaisia tuomareita on hyvin vähän, ja em. maiden tuomareita paljon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meikäläisten täytyy olla todella hyviä voittaakseen isojen organisaatioiden ottelijoita. Virheille ei ole sijaa, ja tekniikan täytyy olla niin hyvää, ettei jossittelun varaa jää. Tämäkään ei aina riitä, vaan esimerkiksi japanilaista tai ranskalaista vastaan otellessa on syytä ymmärtää, ettei päähän lyönti kannata. Jos osuma on vähänkin reippaampi, seuraa varoitus varmasti. Jos kontakti ei ole riittävä, piste jää saamatta heikon etäisyyden vuoksi ja jos suoritus on hyvä, piste voidaan mitätöidä vaikkapa tehottomuuteen vedoten. Näissä otteluissa varminta olisi ottaa pisteitä joko päähän potkuilla tai vartaloon lyönneillä.

Elämä ei aina ole reilua, ja urheilu nyt ei varsinkaan ole. Nämä asiat on hyvä tietää ja ottaa huomioon, mutta niiden vuoksi tuskastuminen ei auta menestymiseen. Ainakin tiedän suuren mitalin saavuttaessani, että olen ollut oikeasti kilpasiskojani parempi.

Lipsahdin leirireportaasissani nyt hippasen sivuraiteille ja palaan nyt pääradalle. Leiri on ollut taktiikkapainotteinen ja kilpailuun valmistavalle kaudelle siksi erittäin sopiva. Eilen perjantaina paikalle saapui Latvian maajoukkueen kärkiottelijat Kalvin Kalnin, Ruslan Sadikovs ja Viktoria Rezajeva, joiden kanssa olimme heinäkuun alussa kahden viikon leirillä Latvian Ventspilsissä (Leirille osalistui urheileijoita myös Valkovenäjältä ja Venäjältä). Heidän mukaantulonsa nosti leirin tasoa taas pykälän ylöspäin, ja meno on ollut kolmissa viimeisissä treeneissä huikea.

Viime treeneissä harjoittelimme kertauksena jo oppimiamme asioita vapaasti. Harjoittelin Viktorian kanssa mm. puolustuspeliä johtotilanteessa. Tehtävänäni on tällöin olla vastustajaa aina askel kaksi edellä. Tämä tarkoittaa, että minun tulee liikahtaa pois tähtäimestä aina ennen kuin vastustaja ehtii hyökätä, tai hyökätä itse ensin. Harjoite sujui kelvollisesti, ja liikuin vauhdilla sivusuuntaan Viktorian painostaessa vahvasti. Ahtaassa salissa törmäsin kuitenkin takanamme seisovan Tanelin (yksi profiiliurheilijoista, Viron pitkänhuiskea kultapoika jolla takataskussa mm. nuorten MM-kultaa) puolitoistametriseen jalkaan. Väänsin oikean nilkkani, huusin ja kiroilin taas tarpeettomasti suomeksi ja könkkäsin telakalle vaatien jäitä. En hermostu herkästi mutta nyt sattui. Jäitä ei ollut heti saatavilla, joten köytin nilkkani tiukkaan pakettiin vyölläni ja nosti seinää vasten ensi hätiin. Jollakin valkulla oli antaa kodeiinia, ja nappasin sitä tarpeeksi. Kipu oli kova ja tuli aaltoina. Toivon että mitään ei ole mennyt pahasti rikki ja nilkka on vain herkistynyt Latvian leirillä sattuneesta pienestä nyrjähdyksestä. Maanantaina menen Suomessa lääkäriin ja saan tietää kuinka asiat ovat.  Omalta osaltani leiri on kuitenkin nyt ohi. Varsin harmistuttava juttu, mutta minkäs teet. Onneksi teloin itseni vasta kolmanneksi viimeisissä treeneissä ja niissäkin vasta viimeisellä puolituntisella.

Nyt istun hostellissa jalka tiukassa teipissä nostettuna pöydälle tietokoneen viereen. Tällä hetkellä ei satu, mutta ei kyllä satu etusormenpäässä eilen tykyttänyt kynsivallintulehduskaan, joten tuskattomuuteni saattaa olla hyvän lääkityksen ansiota. Lupasin veljelleni olla varaamatta jalalle painoa ennen kuin se on kuvattu, ja tytöt kävivät metsästämässä minulle luudan kainalosauvaksi. Pihistivät sen jostain portaiden alta kun eivät löytäneet siivoojarouvaa mistään. Aika skulahtaneelta tuo kapistus näyttää, tokkopa rouva sitä kaipaa.

Könkkäämpä nyt hostellimme keittiöön hakemaan jääpussin, jonka leirin pääorganisaattori Mehis kävi minulle viinakaupasta hakemassa. Hauska mies, (tarjoutui menemään kanssani naimisiin, sillä virolaisen sanonnan mukaan "häihi mennes parantub" tai jotain sinne päin), oli 6 vuotta Viron painiliiton johdossa ja nyt johtaa karateliittoa. Puhuu suomea ja nauraa räkäisesti.

Blogia tota

Sunnuntai oli viikkoni suloisin päivä, vaikka olin aluksi pilata sen pitämällä kynsin hampain kiinni huonosta tuulestani. Toisaalta juuri toivoton alku oli edellytys päivästä niin erityisen tehneelle täyskäännökselle.

Mökötin kämpillä ja vihasin itseäni ja maailmaa ilman että kumpaankaan olisi ollut syytä.  Kammioni kuumuus hätisti minut lopulta ulos hikoilemaan ja päädyin polkemaan rantakassi muassani kohti satamaa, joka vielä eilen illalla oli täynnä elämää. Käynnissä ollut tapahtuma ei ollut vielä ohi, mutta menehtymään päin. Sunnuntaina ennen kello yhtätoista liikkeellä oli enimmäkseen vanhuksia ja lapsiperheitä, joita väistelin rämisevällä kulkuneuvollani kunnes neonkeltaiseen liiviin pukeutunut mies kehotti minua taluttamaan. Tottelin, mutta koska olin päättänyt olla huonolla tuulella, varoin visusti hymyilemästä kenellekään, vähiten tuolle työtänsä tekevälle miehelle. Livuin pyörääni taluttaen ohi lukemattomien metrilakukojujen katsellen väenvilinän vähyydestä pettyneiden käsityöläisten pakotettuja hymyjä. Sain syvennettyä mieleni mustuutta harmistumalla myyjäparkojenkin puolesta. Raahustin satamaan asti vain kääntyäkseni takaisin.

Olin yrittänyt tavoittaa ystävääni huonolla menestyksellä. Sain lisäsyyn surkeiluun. Poljin kenossa kypärin kohti Samppalinnan maauimalaa ja näin matkalla kaksi ärsyttävän hyväntuulista kurssikaveriani pyöriensä vieressä keskustelemassa iloisin ilmein keskenään. Päätökseni murjottaa oli luja, ja poljin siis ohi kaksikkoa näkemättä. Saavuin Samppalinnaan, nukahdin aurinkoon ja heräsin hikoiluuni. Hien mukana pyyhkeelle oli valunut osa ihmisenä olemisen tuskastani ja nöyrryin lopulta soittamaan toiselle ystävälleni udellakseni tämän suunnitelmia hellepäivän varalle. Riemastuin kiireellisestä kutsusta Ruissaloon seuraamaan purjehduskilpailua, jossa yhteinen ystävämme oli osallistujana.

Hyvä tuuli nosti päätään. Kiidin kämpille vaihtaakseni pyörän volvoon ja kaapatakseni jääkaapista siellä nököttävän yksinäisen munan evääksi.  Oivalsin ensimmäisissä valoissa, etten tiedä miten määränpäähäni ajetaan ja että munan kuoriminen on kovin hankalaa liikenteessä. Nämä oivallukset tapahtuivat samoissa valoissa joissa viritin navigaattoria vain todetakseni sen tiltanneen. Orastava hyvä mieli siirtyi kiukun tieltä, ja ajoin puhisten suuntaan jonka ounastelin olevan oikea. Ei se ollut. Parin turhautuneen ja itkunsekaisen puhelun, tarpeettoman kiroilun ja yhden liikennevaloissa käydyn ohjeistuskeskustelun jälkeen pääsin kuin pääsinkin perille. En nähnyt ystävääni missään, ja kahdeksannen tuloksettoman puhelun jälkeen aloin käydä murhanhimoiseksi. Haahuilin rannalla ja tunsin itseni idiootiksi.   

 Tavoitin viimein tämän puhelimeensa vastaamattoman paskiaisen vain kuullakseni hänen olleen juuri surffaamassa ja akun loppuneen. Ymmärsin ettei minulla oikeastaan ollut mitään oikeutta olla vihainen, ja sekös kismitti. Hyvä kiukku meni ihan hukkaan. Tyyppi pyysi anteeksi ja tarjosi vielä kahvit hyvitykseksi. Mökötä siinä sitten. Viisas mies.

Pilvi pääni päällä alkoi hälvetä. Olin missannut aamutoilailuissani alkukierrokset mutta näin keräilyt ja finaalin. En ole koskaan ennen seurannut purjehdusta ja käsitykseni siitä ennestään perustui pelkkään ystävältäni onkimaan teoriatietoon. Tästä huolimatta finaali jännitti. Järjetöntä. Mielenkiinto säilyi alusta loppuun, sillä tilanteet vaihtuivat hyvin nopeasti ja totaalisesti ensimmäisestä kierroksesta viimeiseen. Kärki- ja häntää pitävä miehistö vaihtuivat yhtenään. Hieno laji! Ystävämme ylsi parinsa kanssa tässä osakilpailussa hopealle varmistaen itselleen samalla SM-hopean. Jälkeenpäin kisan voittanut virolaiskaksikko hylättiin, ja osakilpailun mitali siis kirkastui.

Voittoisa toverimme tarjosi meille ainutkertaisen mahdollisuuden koittaa purjehdusta kanssaan ja olin haljeta innosta. Ryntäsin siis vaihtamaan biksut vähän paremmin päällä pysyvään versioon ja säntäsin rantaan ensimmäisenä. Pienen älyllisen ponnistelun jälkeen onnistuin pukemaan valjaat päälle oikein päin ja pääsimme starttaamaan. Järkytyin aluksi tajutessani, ettei missään ole varsinaista kahvaa josta pitää kiinni, ja lauta liikkui varsin kovaa. Sain kehotuksen vain koettaa pysyä pystyssä ja olla lyömättä päätä keskellä olevaan puomiin. Tottelin. Purjehduksen ajan tein parhaani mukaan sen mitä kulloinkin ohjeeksi sain, ja tehtäväähän riitti. Puuhaa oli valtavasti, ja säntäilin pitkin ja poikin huomattavasti vähemmän hallitusti kuin ystäväni kiskoen milloin mistäkin narusta. Jossain kohtaa tohinaani olin ilmeisesti potkaissut jalkani johonkin kannen metalliseen objektiin, sillä kannen veriset jalanjäljet eivät olleet lähtöisin miehistömme ketterämmältä kaverilta. Pienet tahrat eivät haitanneet vähääkään ja nautin hetkestä täysillä. Tuntui huikealta roikkua valjaiden varassa ja vain fiilistellä neljäysin kiitoa vettä pitkin.

Rantauduttuamme kurkkasin jalkapohjaani ja koikkelehdin rantavahdin luo paikkaamaan sinne ilmestynyttä reikää. Olin yhtä hymyä, niin kuin olin koko loppupäivän.

Ymmärrykseni purjehduksesta lisääntyi kerta heitolla valtavasti, ja samalla lajin ihailu. Jo pelkässä aivottomassa ohjeiden noudattamisessa sai skarpata täysillä. Voin vain hämmästellä, kuinka vaikeaksi homma menee kun pitää jatkuvasti havainnoida tuulta ja miettiä reittejä, huomioida muut kilpailijat, edetä sääntöjen mukaisesti ja olla vielä nopea. Kilpapurjehdus vaatii varmasti samankaltaista mentaalista kylmäpäisenä säilymistä kuin kilpakarate. Se on suuri haaste, kun muuttuvia tekijöitä on koko ajan liikaa. Täydellistä suoritusta ei ole olemassakaan.

Nyt istun virolaisessa hostellissa Rakveressa odotellen perjantain ensimmäistä treeniä. Banaani on pakattuna treenikassiin, sillä setti tulee olemaan miltei kolmituntinen. Nälkähän siinä ehtii tulla, vaikka eestiläiselle aamupuurolle voisikin säveltää jonkinlaisen ylistyksen. Ei senkään teho viittä tuntia kestä.

Marjoja ja jogurttia.

Hämmentävää. Edellisen tekstin kohdalla lukee torstai, vaikka olen varma päivän olleen perjantai. Se oli perjantai! Yhtäkaikki, päivästä tuli päätökseni mukainen. Näin paljon ystäviä, nautin auringosta ja illalla kiskoin rautaa enemmän kuin viimeksi niin tehdessäni. Maastoveto 125 kg, JARRRRRRRRRR!

Hyvä puntti johdatti mukavasti kevennettyyn viikonloppuun. Tiistaina alkaa  kuuden päivän leiri Viron Rakveressä ja rutistukseen on hyvä lähteä levänneenä. Lauantain lajitreeni seuran ihanien tyttöjen kanssa sujui mukavasti. Nuori polvi on jo sen verran taitavaa, että haasteellisemmatkin ottelutaktiikan ymmärrystä vaativat harjoitteet sujuvat sen verran hyvin, että saan niistä ihan oikeaa harjoitusta kotisalilla. Hieno tilanne.

Mitä taktiikan harjoittelu karatessa oikein tarkoittaa? Esimerkiksi lauantain harjoituksessa treenasimme tilanteita, joissa vastustaja on aggressiivinen, jatkuvasti lähelle pyrkivä tekniikkalinko. Jotkut ottelijat ovat tällaisia perusluonteeltaan, mutta sellaisetkin jotka eivät ole, joutuvat heittäytymään rooliin tappiolla ollessaan ja ajan käydessä vähiin. Tällaista herhiläistä vastaan otellessa yksi hyvä tapa johdon pitämiseen on liikahtaa pois tähtäimestä aina juuri ennen kuin vastustaja saa palikkansa hyökkäysvalmiuteen. Tuomarit eivät kuitenkaan pidä jatkuvasta pakoilusta ja siitä varoitetaan, joten se ei riitä rakaisuksi. Yksi hyvä tapa on lopulta jäädä paikallee ja lyödä/potkaista/kaataa vastaan herhiläisen hyökätessä. Toinen vaihtoehto on plokata hyökkäys ja hyödyntää jälkitilanne, tai ns. countraus, jossa vastustaja saadaan hyökkäämään hieman liian kaukaa, otetaan itse vielä hieman taaksepäin ja niitataan kaveri ilmasta tämän hyökätessä. Kolmas vaihtoehto on hyökätä itse ensin, sillä yleensä omaa hyökkäystä metsästävän ottelijan puolustuvalmius on heikko.

Näiden teemojen parissa temmelsimme siis lauantaina. Sanoin juuri harjoituksen sujuneen mukavasti, ja se onkin melkein totta. Pääni sisällä kuitenkin myllersi ja meinasin turhautua. Muutaman heikommin menneen harjoitteen jälkeen yritin viiiieeeeeelä enemmän ja patahan siinä meni jumiin. Yksi suuri ja pitkäjänteistä työtä vaativa haaste minulle on löysätä vähän nutturaa ja suostua epäonnistumisiin, joita karateharjoitukset ovat täynnä. Kyetäkseen oikeisiin, luoviin, teknisesti laadukkaisiin ja nopeisiin suorituksiin joka tilanteessa on pysyttävä tyynenä ja rentona. Epäonnistumisen pelko tai pakko-onnistumisen tunne teurastavat tyyneyden ja jähmettävät olemuksen helpommin kuin helle sulattaa jäätelön.
Toki treeneissä tuli onnistumisiakin, ja leikkasin esimerkiksi sivuliikkeeseen lähteneen kaverini hienosti vielä työstövaiheessaa olevalla tekniikalla.

Se  karatesta tältä erää. Lauantai oli kevennetty ja lajitreeni oli siis päivän ainoa harjoitus. Treenin ja Vähäjärvessä pulahtamisen jälkeen keräsin punaherukoita pakkaseen melko vähän suhteessa syötyjen karviaistn määrään ja karautin uljaalla volvollani kotitöllin kautta Turkuun. Vietin mukavan illan ystävien seurassa, ja heräsin sunnuntaina upeana alkavaan aamuun.

Noustessani sängyltä tapahtui kuitenkin jotain selittämätöntä ja vietin koko ihanan aamun synkin miettein, katkeruudessa ja itsesäälissä pulikoiden. Käsittämätön juttu. Joskus sitä ilman mitään järkevää syytä vaipuu pimeyteen, ja se ettei tälle löydä itselleen oikeutusta vain syventää sävyä. Katkerien tunteitten mustan arkun päälle lätkäistään tarra jossa lukee "Yltäkylläisyydessä ja auvossa kylpevän kiittämättömän paskiaisen, Emma Arosen, sielun saasta. Älä avaa."

Onneksi sunnuntai teki jossain kohtaa täyskäännöksen ja oli lopulta maailman paras päivä (taas). Palaan tähän vielä myöhemmin, mutta nyt on saatava ruokaa, tai vaivun jälleen synkyytteen. Olen Sonkissa (lapsuuden koti Hinnerjoella) ja jääkaappi on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin tyhjyyttään kumiseva ja pienempi versio Hämeenkadun kämpillä.

Näihin tunnelmiin.

Elokuu

Aamupäivää!

Yksi suosikkisanonnoistani on jonkun hienon miehen tokaisu "Kun tuomi kukkii, kesä on mennyt." Tämän näkemyksen mukaan elokuu merkitsee hyvinkin joulunodotusta. Hieno juhla. 

Raotin juuri Hämeenkadun kämppäni verhoja (marimekon lumikukka-lakana) häikäistyäkseni. Kesäkuun urputus sateesta vaihtui heinäkuussa kamalointiin helteestä, ja jos lööppejä on uskominen niin tämä hipiääni hivelevä lämpö jatkuu loputtomasti tappaen lapsia ja vanhuksia. Muistakaahan toki juoda niin näette kaikki ensi joulun ja sitä edeltävän marraskuun.

Olen nyt ihka ensimmäisessä blogitekstissäni kertonut säästä. Hienoa! Teema on lähellä sydäntäni, sillä lähitulevaisuuteni riippuu siitä. Laittaakko mandariinit kainaloon ja kiitää Samppikselle pullistelemaan ja  hymyilemään auringolle, vai vetääkkö lakanat ikkuunaan ja viettää aamupäivä pimeässä möllötellen. Päädyin juuri edelliseen.

Vietän Turussa minilepopäivää, sillä illalla on vain yksi treeni. Puntti Honkilahden Sampon pajalla on hikistä hommaa ja itsestä pitäisi saada hyvin irti, joten nyt on hyvä hetki vähän latailla ystävien ja auringon seurassa. Aion myös syödä. Lounaan kiskon jossain opiskelijaruokalassa hyvässä seurassa.

Tästä päivästä tulee mahtava, päätin juuri niin.