Lahti

Hoi!

Kirjoitin tämän tekstin jo viime lauantaina, mutten julkaissut sitä heti. Leirin jälkeisenä maanantaiaamuna olin kaivaa konetta koulurepusta vain huomatakseni että reppu oli jäänyt Euraan. Eipä se niin päivän päälle. Siis:

Kolme viikkoa on vierähtänyt Rakveren leiristä ja nyt leireilen Lahden kamppailuareenalla Junior Lefevren opastuksessa. Nilkka on jo paljon parempi ja näyttää siltä että vammasta selvittiin parin viikon himmailulla ja nilkkatuella. Lajitreeneissä olen koko ajan pystynyt kikkailemaan hyvällä teipillä, ja puntit olen tehnyt kevennettyinä syväkyykkyä välttäen. Eiliset harjoitukset täällä Lahdessa olivat ensimmäiset täydellä teholla tehdyt ja nilkka kesti ne hyvin. Olo on nyt varsin valoisa. Tiedossa on mainioita treenejä hyvällä fiiliksellä.

Leferve ja tsikut

Junior Lefevre on kova belgialainen, vähän liskon näköinen rimpula jolla on takataskussaan arvokisamitaleja vaikka kuinka.  Junior lopetti uransa nuorena (mitä on harmitellut) ja on vasta 35. Harjoitteiden näytöt ovat todella hyviä, joskaan ukea* ei käy kateeksi. Kontrolli on pääosin täydellinen, vaikkakin sallitun rajamailla. Välillä kopsahtaa turhan kovaa minkä merkkinä miehen kasvoille nousee ovela virnistys. Näyttöjen lomassa mies puhuu pelkkää asiaa ranskalaisella korostuksella. Valmentajana Lefevre on ja erittäin innostava. Hän kiertää jatkuvasti parin luota toiselle, seuraa työskentelyä hetken bongatakseen mahdollisen ongelman, kertoo sen ja jää hetkeksi seuraamaan kehitystä. Jos sitä tapahtuu, hän kehuu reilusti. Mikäli homma toimii tai jos siinä on jotain selkeää korjattavaa, hän nostaa urheilijan parrasvaloihin seuraavassa näytössä. Fiilis harjoituksissa on aina innostava ja rohkaisee yrittämään.

Eilen teemoina olivat lantion käyttö ja vastustajan yllättäminen ja oli kyllä huikeaa harjoitella taas kunnolla parin viikon rampailun jälkeen! Olen miettinyt, mikä omalla kohdallani tekee hyvän harjoituksen ja miksi toisissa harjoituksissa kelloa tulee vilkuiltua enemmän. Voisin tiivistää pohdintani sanaan ”läsnäolo.” Eilisissä harjoituksissa olin hyvin läsnä. Keskityin kulloinkin tehtävään asiaan täysillä ja olin jatkuvasti tietoinen myös uken toimista. Omalla kohdallani tämä ukesta tietoisuus edellyttää katsekontaktia. Kaikki karatekat eivät katso vastustajaansa silmiin vaan johonkin ylärinnan tienoolle, mutta itselleni silmiin katsominen sopii parhaiten.

Seuraava kysymys on, kuinka tähän läsnäolon tilaan pääsee? Olennaista on, ettei anna minkään ylimääräisen asian sotkea keskittymistä. Asiaan voi vaikuttaa paljon jo pelkillä käytännön järjestelyillä, kuten huolehtimalla että kipeä nilkka on hyvin teipattu, ja että juomapullo on mukana. Haasteellisinta on säilyttää fokus olennaisessa silloin, kun jokin asia ei suju. Kokenut urheilija ei turhaudu, vaan etsii ratkaisua kaikessa rauhassa tyyneytensä säilyttäen antamatta lannistavien ajatusten tai kuvitteellisten odotusten vallata ajatustilaa meneillään olevalta tehtävältä. Omalla kohdallani tämä onnistuu parhaiten positiivisessa ilmapiirissä, jossa naurua ja kannustavia sanoja on paljon.

Vaikka otollinen ilmapiiri auttaa läsnäolon saavuttamisessa, ei sitä aina ole saatavilla. Urheilija on lopulta itse vastuussa kehittymisestään. Täydellinen urheilija kykenee eristämään lannistavankin tunnelman päänsä ulkopuolelle ja keskittymään itseensä ja tehtäväänsä tilanteessa kuin tilanteessa. Täydellinen oman mielensä hallinta lienee ihmiselle mahdotonta, mutta sen tavoittelu on jaloa. Mielestäni juuri tämä tavoite tekee urheilusta niin kaunista. Kaikkein tyytyväisin itseeni olen silloin, kun olen tullut harjoituksiin motivoituneena kuin ahven maastohiihtoon ja kyennyt silti saavuttamaan harjoituksissa hyvän läsnäolon.

Tänään ahven sisälläni on intohimoinen hiihtäjä, ja läsnäolon saavuttaminen tuskin vaatii suurta venymistä. Päivän ensimmäisiin treeneihin valmistaviksi toimenpiteiksi riittänevät aamuhartaus, pieni verryttely ulkona ja aamiainen. Olen innoissani. On tämä upea laji.

 

*uke on harjoitusvastustaja, jolla voi olla jokin rooli tai joka voi toimia pelkkänä ihmissäkkinä