Sakko

Pahoitin jonkun mielen. Tahtomattani, kuten aina. Parkkeerasin autoni kadunvarteen paikalle, johon se melkein mahtui. Eturenkaat jäivät kyseenalaiselle alueelle, mutta auton eteen jäi tarpeeksi suuri kolo pihalle ajamiseen. Näin ainakin arvioin ja olin tyytyväinen. Aamulla vereni seisahti kurkistaessani ikkunasta ja nähdessäni pyyhkijän alla liehuvan lapun. 80 € pikavoitto ei ole aamunavauksista mieltäylentävin. Tepastelin harmistuneena siirtämään autoani, nappasin lappusen käteeni ja riemastuin. Se ei ollutkaan parkkipirkolta.

Että semmosta.

Huvituin suuresti. Hihittelin tälle mainiolle pikkukirjeelle koko aamupäivän ja vielä illallakin. Nyt se koristaa keittiöni seinää. Jossain takaraivossa painoi pieni syyllisyys siitä, että olin ilmeisestikin arvioinut väärin ja tahtomattani aiheuttanut jollekin vaivaa ja mielipahaa. Lappusesta aiheutunut riemu kuitenkin nitisti ikävän tunteen. Otin sitä paitsi opikseni. Siirsin auton, enkä jatkossa aio parkkeerata samoin.

Selfie medisiinalla.
Käyn sännöllisesti siellä lounaalla. 

Tänään latasin takaluukkuun leirikamppeet ja starttasin uljaan biilini varmasti täysin lailliselta paikalta. Lähdemme Kaitsun ja Titan kanssa Pajulahteen maajoukkueleirille. Ihanaa päästä harjoittelemaan kaikessa rauhassa muiden innokkaiden kanssa asioita, jotka hienosti menneen kisakauden aikana ovat nousseet pinnalle. Into kehittyä on kova. Luvassa on varmasti hyvää nopeusaltistusta, sillä leiri toimii viimeistelynä Jakartan nuorten MM-kisoihin lähtijöille.

Kaitsu muuten täyttää tänään pyöreitä vuosia. Puoli vuosisataa. On vähän neuvoton olo kun tuntuu, etteivät sanat riitä. En voi sanoa tai antaa tälle miehelle mitään, mikä riittäisi osoittamaan kuinka paljon hän minulle merkitsee ja kuinka paljon häntä arvostan.

Hymy

Eilen poljin vesisateessa. Olin hoksannut pukea sadetakin, jonka huppu ei tahtonut pysyä päässä. Tuuli piiskasi naamaan pieniä pisaroita ja lehtiä. Otsa oli kurtussa ja niska jäykkä, mutta hymyilin. En hokenut päässäni mantraa ”tää on oikeesti ihan kivaa ja eipähän ainakaan oo liukasta”, tai ”fake it until you make it”. Ei, typerä ja tilanteeseen täysin sopimaton virnistykseni vaan livahti kasvoille, merkillisen ja syvän onnenkokemuksen vuoksi.

Muistan samanlaisen onnentunteen jostain ala-asteajoilta, liukastellessani keväällä kouluun peilijäistä metsätietä pitkin. Silloin kuuntelin Maija Vilkkumaan Ei-albumia, eilen korvissani taisi soida Kent. Artistit ovat kokemukselle kuitenkin yhdentekeviä. Olennaista on hetken järjettömyys. Ei mistään johtuva, äkillinen hyvänolon tunne. On niin paljon, mistä kiittää.

Takana on huikea kisakausi. Yhtenä haastavana tavoitteena oli ottaa ensimmäinen Premierliigamitali, ja muutenkin pärjäillä näissä piinkovissa Karate1-turnauksissa. En olisi arvannut mitalitavoitteen toteutuvan heti kauden avauskisassa Istanbulissa, josta kotiin tuli pronssia. Finnish Open cupin avoimen sarjan voitto seuraavalla viikolla oli niin ikään hieno saavutus. Banzai-cup tarjosi vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja paljon otteluita, ja Salzburgin Karate1 kisa oli upea. Viidenkymmenenkolmen naisottelijan joukossa 5. sija on hyvä saavutus, olkoonkin että semifinaalissa ja pronssiottelussa tuli takkiin.  

Mahtui väliin yksi ensimmäisen-kierroksen-tappio-ja-suihkuun- kisakin Saksan Coburgissa, mutta kömmähdyksiä sattuu ja niistä opitaan.

Monta yritystä, ei voittoa.

Hymyyn on syytä. Silti väitän, että merkillinen sadepäivien virnistykseni ei johdu pelkästään hyvin sujuneesta kaudesta. Totta kai karaten rooli elämässäni on merkittävä, ja karate-elämän sujuminen heijastelee fiiliksiini arjessa, mutta en missään nimessä usko sen olevan ainut syy tämän hetken onneen. Oikeastaan en edes tiedä, kumpi asiassa on muna ja kumpi kana. Olenko onnellinen voidessani täyttää arkeni merkityksillä tehtävillä ja ihmissuhteilla, ja pärjään siksi kilpailuissa, vai pärjäänkö kilpailuissa ja olen siksi onnellinen ja jaksan tehdä merkityksellisiä asioita ja vaalia ihmissuhteita. Epäilen ensimmäistä, mutta en voi sanoa varmaksi.

Salzburgin linnassa turistina hienon kisan jälkeen.

Asioiden järjestyksellä ei lopulta ole
merkitystä. Olennaista on, että tämän hetken kierre on positiivinen. Motivaatio harjoitella, kehittyä ja rakastaa ihmisiä on hyvä. Pyrin tekemään tulevat valintani elämässä siten, että kierre saa jatkua ja ruokkia itseään.  

Berliini III

”Emma tää on kivaa, tää on meiän harrastus!” 

Kiitos Titta. Kommentti sai minut nauramaan epäuskoisesti ja syöpyi sydämeeni. Hetki sitten olin tuhertanut itkua pettymyksestä, kirkunut takkiini, hakannut reisiini ja paiskinut suojia. Kaiken tämän tein, jotta henkeä ahdistava pettymys olisi helpottanut ja rinnassa painava tunne olisi hellittänyt edes hieman. Ei auttanut. Olin hävinnyt omassa sarjassani tuomariäänestyksen norjalaiselle, ja sen jälkeen hätäisin ottein keräilymatsin puolalaiselle. Pettymykseen ei reisien läpsiminen, itsekseen kiroilu tai ystävälliset sanat tehoa. Titan kommentti palautti perspektiivin.

Banzaicup on mielenkiintoinen tapahtuma. Yhdeksän tatamia (tavallisesti turnauksissa on max. 5 tatamia) ja hirveä härdelli. Kaikessa kaoottisuudessaan tämä berliiniläisen seuran järjestämä turnaus on hyvä harjoituskisa kovatasoisempia tantereita varten sillä otella saa taatusti. Oman painoluokkansa lisäksi voi osallistua kaikille painoluokille avoimeen sarjaan ja joukkueeseen. Omaan päivääni mahtui yhteensä yhdeksän ottelua, ja nyt sunnuntaina olo on jokseenkin hakattu. 

Hienosti.

Ja onnellinen.

Kuvailinkin jo tuntemuksiani oman sarjani jälkeen. Ei mennyt niin kuin halusin. Päivän suurimpana voittona pidän sitä, että nousin erittäin syvältä pettymyksen, itseinhon ja epätoivon suosta uuteen nousuun naisten avoimessa sarjassa. Ensin kaatui pieni näppärä ruotsalainen, sitten valtaisa norjalainen. Oikeasti, en muista koska viimeksi olen nähnyt niin mittavan naisen. Matsia oli hauska katsoa videolta. Tuli vahvat David ja Goljat fibat. Onneksi karateottelu ei ratkea kokoon. Iso vastus on useimmiten myös hitaampi, ja niin oli tämäkin neidon laita. Norskin jälkeen hävisin harmillisesti englantilaiselle hyvän ja vauhdikkaan ottelun jälkeen. Olin puhki. Onneksi enkku meni finaaliin, ja sain vielä mahdollisuuden taistella pronssista.

Hyvä draivi jatkui. Ensimmäinen keräilyvoitto oli selkeä, ja pronssiottelu venäläisvastustajan kanssa niin ikään. En olisi uskonut seisovani palkintopallilla avoimessa sarjassa oman sarjani tappion jälkeisissä tunnelmissa. Olen ylpeä siitä, että sain kerättyä itseni.

Päivän jälkeen oli mukava napata pronssinen pytty mukaan palkinnoksi hyvistä ja heikoista hetkistä, olkoonkin, etten koskaan ole tajunnut pokaaleja. Liian suuria ja teräväreunaisia juomiseen, rumia, hajoavat helposti matkalaukussa ja keräävät pölyä. Mitalit ovat paljon kompaktimpia ja kivoja, näin sivuhuomautuksena. Oli miten oli, pokaali repussa astelimme väsyneinä mäkkäriin jonottamaan pikaruokaa. PYH.  Aasialaisesta kioskista olisimme saaneet parempaa ruokaa puolet nopeammin ja halvemmalla, mutta seuran nuori polvi on alkanut uhkailla minua jos mainitsenkin sanan ”taikkuruoka.”

Mauerpark. Mies syö currywurstia.

Tänään analysoimme eilisiä otteluita videolta ollaksemme taas hieman viisaampia ensi viikonlopun Salzburgin K1-kisaa varten. Analyysituokion jälkeen on ihanaa suunnata valtaisalle Mauerparkin kirpparille ja heittää karateajatukset hetkeksi ensimmäisen vaatekojun tiskin alle. Toivon löytäväni uuden vyölaukun, vanha kun meni rikki kiristettyäni sitä turhan aggressiivisesti. Ulkona vallitsee aurinkoisenkirpeä ja kaunis syyssää ja kyseessä on ulkoilmakirppis. Täytyy ladata valtavasti vaatteita päälle, sillä palelu on syvältä.

Berliini II

Rakastan metroja. Olemme tällä matkalla sivistäneet itseämme jo DDR-museolla, mutta eniten elämää uskon nähneeni julkisissa kulkuneuvoissa. Ensimmäinen herkkää mieltäni järkyttävä ristiriita oli nähdä tyylikkääseen minkkiturkkiinsa pukeutuneen rouvan berber tämän noustessa lentokoneeseen Riikassa. Housut roikkuivat hitusen turhan alhaalla, ja turkin helman alta paljastui miltein kokonaan paljas bylly. HUPS.

Opetus 1. Korkeavyötäröiset housut tai pitkä paita

Metroasemilta saa mainioita aterioita. Aasialaisista pikaruokaloista irtoaa huikean hyvää mättöä alle viidellä eurolla. Odottaa ei ehdi, kun kassat ruuhka-aikana hoputtavat eteenpäin uusien nälkäisten tieltä. Maha täynnä on mukava astella vilinässä, siirtyä metroon katselemaan ihmisiä (niitä on muuten enemmän kuin Hinnerjoella) ja ottaa vaikka nokoset jos aterianjälkeinen väsymys meinaa iskeä. Thairuuan jälkeen se ei tosin edes iske, joten aikaa tarkkailuun jää enemmän.

Opetus 2. Todellista pikaruokaa saa alle kahdessa minuutissa, unohda Burger King

Metroissa kulkee kaikenkirjavaa sakkia sekavista reppanoista salkkuolkaisiin liikemiehiin ja arvokkaisiin rouviin korkeissa nutturoissaan. Paikalliset lukevat kirjaa tai sanomalehteä, turistit karttaa. Kaikilla, on selvä päämäärä ja se näkyy tehokkuutena siirtymisissä.

Opetus 3. Pois tieltä palloilemasta jos olet valmis. Pätee liukuportaisiin, jonoihin, ovenedustoihin, metrolaitureihin ja melkein mihin vain.

Aikamoinen maisema. Aikamoinen mesta.

Sää täällä ei varsinaisesti ole suosinut. DDR-museoon pyrimme varttia ennen kuin ovet aukesivat. Emme tarenneet jäädä ovenedustalle odottelemaan, vaan kävimme tsekkaamassa mielettömän katedraalin naapurista aikamme kuluksi. Kylmä keikka sekin, mutta vilua ei ehtinyt miettiä upeaa arkkitehtuuria ja mielettömiä kivikaiverruksia ihastellessa.

DDR-museo. Huomaa Lenin.

 Opetus 4. Tykit farkkujen alle ja villapaitaa päälle

Lopulta pääsimme täpötäyteen DDR-museoon kurkistelemaan erilaisiin kaappeihin joiden luukuista paljastui kuvia ja asetelmia ajasta silloin ennen. Opastettu kierros olisi varmasti ollut peliveto, mutta kiva oli kurkistella muutenkin. Saimmepahan mennä omaan tahtiimme, mikä on tällä jengillä aika tiukka.

Opetus 5. Kanna opiskelijakorttia mukana

Seuraavaksi katsomme matseja sähköintternetistä ja alamme orientoitua kisatunnelmaan. Aikataulu lauantaille on jo selvillä, ja merkitsemme siitä olennaiset ylös.

Kisat käydään yhdeksällä tatamilla, joten härdelli on taattu. Palaverin jälkeen suuntaamme läheiselle punttisalille hakemaan viimeistä terävyyttä huomisiin kisoihin. Illalla pääsemme rekisteröintiin tuhannen kuudensadan kanssakilpailijan kanssa. Eväät kannattanee ottaa mukaan, voi olla että menee tovi.

Berliini

Istun hostellin aulassa ja tappelen sähköinternetin kanssa. Tällaista tämä nyt sitten on. Someen liittymisessä on ollut toki paljon hyvää, mutta tuhottomasti tähän menee aikaa! Naamakirjassa killumiseen saa tuhraantumaan tovin jos toisenkin ellei ole tarkkana. Huomaan myös tämän tästä olevani yksi niistä puhelintaan töllistelevistä tapauksista, jotka otsa kurtussa kiroavat kun ”Wifi-yhteys on surkeeeeeee”, ja tuhertava itkua kun tykkäämisiä ei pysty tarkistamaan seitsemättä kertaa saman päivän aikana. Ällötän itseäni.

Tämäkin selfien näppäämiseen meni luvattoman paljon aikaa.

Olen kateellinen niille sosiaaliseen mediaan kasvaneille, joille päivitysten teko on luontevaa ja jotka selviävät siitä minuuteissa. Itse jahkailen. Millainen kuva? Tää on ihan tylsä, täs ei oo mitään ideaa, täs taas on huono valo, täs mul on tyhmä ilme, täs näkyy sieraimet ja kaksari, no NYT tuli hyvä mut mikä filtteri? Mitä hästägei mä laitan tähän…” Valtavasti aivotyöskentelyä oman egon ympärillä. Ei siinä ehdi muitten murheita mietiskellä.

Toivon hartaasti, että harjoittelu auttaa tässäkin. Tavoitteeni on olla tämän vuoden jälkeen niin ässä somessa, ettei päivitysten teko vie elämästäni minuuttiakaan enempää kuin jonottaminen.

Se sosiaalisesta mediasta. Nyt keskityn fiilistelemään berliiniläisen hostellin tunnelmaa. Osalitumme toisen kerran Banzaicupiin Berliinissä, tällä kertaa koko kilparyhmän (Ihanaa Elinaa lukuun ottamatta) voimin, ja sitä ennen viihdymme hetken tässä mielenkiintoisessa kaupungissa nähtävyyksiä nähden ja tunnelmasta nauttien. Eilen kävimme paikallisella kovalla karatesalilla treenaamassa, ja upeasti kyllä lähti kaikilla! Jos sellaista nopeutta ja taitoa saadaan lauantaina kilpatatamille mitä eilisissä treeneissä välähteli, niin ihmettelen kuka meille mitään mahtaa.

Nyt tytöt lähtivät kauppaan aamiaisostoksille ja itse istun aulassa paheksuen meluavia teinejä ja juoden hostellin työntekijän minulle ilmaiseksi tarjoamaa kahvia. Hieno ihminen. Ulkona vallitsee Suomisää, mutta se ei haittaa. Sopiva keli DDR-museolle.