Salut!
Istun Le Mansin ytimen mäkkärissä ilmaisen WiFin
houkuttamana ja puran hieman kahden ensimmäisen Ranskassa vietetyn viikon
tuntojani tekstiksi. Suomalaisen operaattorini tarjoaman Eurooppaliittymän
ruhtinaallinen sähköinternetin määrä pääsi tänään ehtymään, ja loppukuu on
seikkailtava erinäisissä kuppiloissa ilmaisen verkon perässä.
Asiaan. Tämänhetkinen tilanne: Asun erään herttaisen Lauran
luona, joka on seuran entinen ottelija ja Ranskan mestari vuodelta 2016 sarjassa
naiset -55kg. Lauran kilpaura vaihtui sairaanhoitajan opintoihin, mutta yhteys
karatemaailmaan on säilynyt ja hän on tarjoutunut majoittamaan minua siihen
asti, että oma kämppä Le Mansista löytyy. Toivottavasti pian, niin hyvin kuin
yhteiselo Lauran kanssa onkin sujunut, huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja
jääkaappia ilman Nutellapurkkia. Kilpailukausi alkaa viikon päästä Pariisin
avoimilla, ja oma sarjani vaatii pientä tsemppaamista syömisten suhteen.
Kaiken kaikkiaan elo patonkien luvatussa maassa on alkanut
hienosti. Hassun osuva stereotypia muuten. En liioittele väittäessäni, että
katukuvassa näkyy aina vähintään yksi ihminen patonki kainalossa. Vapaa-ajalla
olen tutustunut paikallisiin ravintoloihin, ja turhankin runsaan kokemukseni
perusteella ranskalainen keittiö on ehdottomasti maineensa arvoinen.
Mainittakoon, että ravintolassa kuin ravintolassa (erästä libanonilaista
lukuunottamatta) patonkikori isketään pöytään aina aterian yhteydessä. Ruuan
suhteen kohtuudessa pitäytymisen lisäksi erityistä keskittymistä vaatii
juustohyllyjen väistely ruokakaupassa. Huhhuh. Aina en onnistu.
Vuoden ensimmäiset kaksi viikkoa ovat takana, ja ymmärrän
ranskaa joka päivä pikkiriikkisen enemmän. Tai no, rehellisyyden nimissä en
oikeastaan. On päiviä, jolloin kaikki sujuu ja olen varsin toiveikas
kielitaitoni kehittymisen suhteen, ja välillä tulee päiviä, kun suusta ei tule
kerta kaikkiaan mitään järkevää. Se lie normaalia, enkä jaksa liiemmin
huolestua. Läheisimmät ihmiset täällä, oman sarjani ottelija ja treenikaveri
Leila Hertault, sekä +84kg ottelija Dnylson ovat jo omaksuneet puhetavan, jota
ymmärrän. HIIIIITAAAAASTI. Heidän kanssaan myös oma puheentuotto on
kelvollista. Nuorison kanssa on haastavampaa, heidän mongerruksensa on välillä
aivan käsittämätöntä, ja kun yritän itse täsmentää jotakin, saan vastaan vain
hämmentyneitä katseita, jotka eivät varsinaisesti rohkaise yrittämään
uudelleen. Vähän kuin joku arvioisi vierestä, kun ajan autoa. Epämiellyttävää
ja puurouttavaa.
Mitä harjoituksiin tulee, niin olen varsin tyytyväinen.
Suomen rytmiin verrattuna selvänä erona mainittakoon, ettei viikko-ohjelma ole
aivan niin kiveen hakattu, kuin mihin olen kotona tottunut. Se ei varsinaisesti
haittaa. Treenit ovat sisällöltään vaihtelevia, mutta leimaavaa niille on tarkoituksenmukaisuus.
Tämä ilahduttaa minua valtavasti, sillä siihen olen tottunut Kaitsunkin
ohjauksessa. Harjoitukset pyörivät samojen olennaisten kysymysten, kuten
tilanteen rakentamisen, etäisyyden, ajoituksen ja laadukkaan tekniikan
ympärillä, mutta tarkastelukulma ja toteutustapa ovat hieman erilaisia.
Harjoitusten laatu ja valmentajan vaatimustaso on kova, niin kuin pitääkin.
Keskiviikkona on vain yksi, 2,5 tunnin harjoitus jonka
lopussa otettaan matsia muodossa tai toisessa.
Viime keskiviikkona nielin
pitkästä aikaa kyyneleitä pukukopissa harjoitusten jälkeen. Puolustus rakoili
pahan kerran, ja Hinnerjoen tyttöä vietiin kuin *markan lanttia. Matkalla
ratikkaan turhautuminen ja epätoivo olivat jo vaihtuneet kiitollisuudeksi.
Juuri tällaista koen tarvitsevani, selkeää osoitusta siitä, mikä ei toimi.
Tällä hetkellä huomiota vaatii puolustus, varsinkin tilanteiden jälkeen tai
silloin, kun haen hyökkäystä liian ahneesti. Harjoituksen jälkeen valmentaja
Didier huomautti päähän viuhuneista mavoista, ja otin palautteen nöyrästi
vastaan. Tunsin kyllä leuassani, että hän oli oikeassa.
Seuraavan päivän harjoituksissa fokuksessa minun ja Leilan
kohdalla olikin sitten juuri puolustus. Fysiikkavalmentaja lätki meitä kevyillä
nuntsakapuloilla huolella, ja treenin edetessä kädet pysyivät koko ajan hieman
paremmin ylhäällä. Harjoite oli minulle niin osuva ja olin niin kiitollinen,
että taas itketti.
Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että päätin lähteä.
Uskon, että vuosi kehittää minua, näkyy se sitten kilpailumenestyksessä tai ei.
Ihanaa ja auvoista arki ei aina ole, ja näin alkuun on välillä vähän orpo olo.
Ihmisiin tutustuakseni käyn iltaisin eri saleilla latino- ja rock-pohjaisten
tanssien tunneilla ja se on ollut valtavan hauskaa. Olen jo tutustunut
muutamiin todella sympaattisen oloisiin ranskalaisiin ja uskon, että
jonkinlainen ystävien verkosto tännekin syntyy ennen pitkää. Suomen
seurakaverini Anniinan iloksi kerrottakoon, että ensimmäinen tanssisalilta
kalastamani tuttavuus on nimeltään Jean-Pierre, kavereitten kesken J-P, n.
65-v. Hän tuskin on kotimaahan raijattavaa sorttia, mutta esittäytyessä nimi
nostatti pienen hymyn kasvoille, kiitos neiti Hietaharjun profetioiden.
*Milleniaaleille tiedoksi, että ennen vuotta 2002 Suomessa
käytössä ollut rahayksikkö oli nimeltään markka
