Istanbul

Kisakausi on ovella. Perjantaina päräytämme timanntisen kovan Karate1 premiumliigan ensimmäiseen osakilpailuun Istanbuliin. Olen melkoisen innoissani. Kesä kotinurkilla treenaten on sujunut mitä toivottavimmin ja vammoitta. Lintukodon rauhasta on ihana palata karatemaailman melskeeseen.

Lintukoto, paja #puurolautanen

Kuvittelin jossakin kohtaa kesää Istanbulin kisan olevan ehkä muita K1 kisoja hiljaisempi, sillä European Gamesit juhlittiin Bakussa keskellä kesää, ja useampi kova urheilija lopetti edellisen kautensa vasta siihen. Pyh. Omassa sarjassani on tällä hetkellä nelisenkymmentä osalistujaa, ja kovat kärkinimet ovat paikalla. Se niistä "kevyemmistä" kisoista. Ei se mitään! On upeaa päästä ottelemaan tämän hetken ykköstykkien kanssa!

Tuleva kisä herättää myös ajoittaista levottomuutta. Premiumliigakisoissa pärjätäkseen täytyy todellakin pystyä parhaaseensa, eikä sekään takaa mitallia. Entä sitten? NOKU MÄ HALUUN MAINETTA JA KUNNIAA JA MAGEEN METALLIKILLUTTIMEN KAULAAAAAN!
Mutta entä sitten?

Viikonloppuna Lahdessa Junior Lefevren vetämällä leirillä. Hauskaa riitti.

Olisinko mahdollisen voittoni jälkeen onnellisempi? Hetkellistä onnentunnetta ei varmaan voisi sanoin kuvailla, mutta kuinka paljon siitä olisi jäljellä viikon päästä? Rakastaisivatko ystäväni ja lähipiirini minua enemmän K1-mitalistina? Facebookkavereit lisääntyisivät varmasti ja tykkäyksiä instan palkintopallikuville satelisi, mutta rakastaisinko minä itseäni, läheisiäni ja elämääni silloin enemmän? Vaikea kuvitella, ainakaan tässä elokuisessa helteessä, kun hyvin sujuneen leirin vielä tuntee reisissään.

Jos siis mitalli tulevista kilpailuista ei hetkauttaisi elämäni tärkeimpiä asioita juurikaan, mitä mahdollinen pettymys voisi tehdä?

Minulla ei ole mitään pelättävää. Kun ei ole pelättävää, ei ole paineita, ja kun ei ole paineita, voi heittäytyä nauttimaan tulevasta kilpailusta mieli voiton tai tappion ajatuksista tyhäjänä, uskoen totisesti mahdollisuuteensa seisoa palkintopallilla. Tätä unelmaa tavoittelen täysillä, ja etenen sitä kohti askel kerrallaan.

Triplabuukkaus

Tämä suurien marjojen kesä 2015 (lue: sateinen) on vahvistanut vanhaa oivallustani siitä, että huonokin valinta on viisaampi kuin jahkailu. Tämä edellinen virke kuulostaa kieliopillisesti jotenkin kököltä, mutta en osaa pukea ajatusta nyt paremminkaan. Onko valinta viisaampi, vai viisaampaa kuin jahkailu? Pitäisi varmaan sanoa ”huononkin valinnan teko on viisaampaa kuin jahkailu”, mutta sitten mietelauseen ytimekkyys kärsii. Olkoon siis noin.

Se sisäisen äidinkielenopettajan pitkästyttävästä jargonista, palatkaamme eläviin esimerkkeihin. Tämä viikonloppu oli oivallustani vahvistava. Samoin viime viikonloppu ja viime tiistai. (Viime… vitsi mikä sana! Tuleeko se yhteen vai erikseen? Ja taas wordin tekstinkorjaus herjaa! IHASAMA) Molempien viikonloppujen kohdalla kalenterissa oli kysymysmerkillä kolme tapahtumaa, joihin kaikkiin olisin ehdottomasti halunnut osallistua. Niin kauan kuin pohdin ja puntaroin, olin ärtynyt. Ajatukset kiertävät ympyrää jota värittää itsesääli. Ihan itkettää kun ei voi olla samaan aikaan joka paikassa ja nähdä kaikkia hyviä tyyppejä kerralla.  Lopputuloksena on ryppyinen otsa ja tuima suu.

Jahkailu ja eri mahdollisuuksien välillä vellominen estää yhteen asiaan heittäytymisen, mikä on hetkellisen onnentunteen avain. Vähän niin kuin ulkona ollessaan tuijottelisi toisiin pöytiin ja miettisi että ”vitsi tuolla on hyvä meininki, pitäisiköhän siirtyä sinne.”  Ajatukset estävät tehokkaasti omasta pöytäseurasta nauttimisen ja kanssaihmisiin keskittymisen. Tuloksena on vain hermostunutta vääntelehdintää, eikä kenelläkään ole kivaa.

Kaikki oivallustani vahvistaneet esimerkit kulkivat samaa rataa. Jahkailu, itsesäälinsekainen ahdistus, lopulta päätös ja loistava lopputulos täynnä läsnäoloa ja hyvää mieltä. Toivon sydämestäni että pikkuhiljaa jahkailu vähenee ja opin tekemään päätökset nopeammin.

Sairaan nopeet lasit.

Se elämisen tuskailuista. Perjantaina tein kisaan valmistavan kauden (KVK) mukaisesti ”ssssssairaannopeen” puntin. Siinä sarjat ovat lyhyitä, sarjapalautus on täydellinen ja painot erittäin kevyitä. Kaikki liikkeet pyritään tekemään mahdollisimman räjähtävästi. Treeni ei ole fyysisesti kuormittava, mutta nuppia se rassaa, sillä jokaiseen suoritukseen on keskityttävä täysillä, muuten harjoitteet menevät harakoille, ja olisi ollut sama jäädä kotiin syömään nakkeja.

Päivän muusta ohjelmasta johtuen minun oli mentävä salille melko nihkeään aikaan keskellä päivää. Silloin siellä ei yleensä ole ketään muita, enkä pidä siitä. Varauduin tilanteeseen ennalta, ja piristin itseäni lainaamalla ystävältäni ssssssairaannopeeet lasit ja toiselta liekkipipon. Tarkoitus oli järjestää omaa hauskaa, ja tehdä puntti ypöyksin aurinkolasit ja pipo päässä keikkuen. Olisin saanut hihitellä itsekseni, mikä on aina yhtä mukavaa. Lasit sain hommattua, mutta valitettavasti kukaan liekkipipon omistavista janttereista ei ollut kotona, ja ovikellon soitteluni jäi tuloksettomaksi. Oli tyydyttävä laseihin, jotka onneksi olivat nopeammat kuin osasin edes uneksia.

Loppujen lopuksi en ollutkaan salilla yksin. Pysyin silti päätöksessäni, olkoonkin että jouduin selittelemään hämmentävää asustustani. Hyvä päätös. Olo oli terävä ja mieli hyvä, puntti sssssairaannopea!

Seuraavaksi talkoohommiin Lietoon. Hyvä elämä!

Uhrauksia, pyh

Ystäväni näytti minulle Helsingin Sanomien artikkelin kirjasta, joka kertoo urheilijoista taivaan ja helvetin porteilla. Mieleen jäi etenkin pikaluistelija Mika Poutalan kertomus, jossa Poutala kuvaa karvaimman tappionsa jälkeisiä tuntemuksia pahemmiksi kuin mitä oman isän kuolema oli aiheuttanut. Myös sulkapalloilija Ville Långin hymähdys Fitness- lehtien jutuille, joiden mukaan urheilusta tulee ”hyvä fiilis” naurattaa lakonisuudessaan: ”Ei tule. Ihan paska fiilis tulee. Selkä on kipeä, jalat ovat kipeät, ruoka ei maistu.”

Tämä video ei liity tekstiin sitten niin mitenkään. Voit keksiä aasinsillan itse.

Minun on helppo samaistua artikkelissa sivuttuihin tarinoihin. Olen kokenut urheilun parissa euforisimmat onnen tunteet, syvimmät epätoivon ja häpeän kuilut, ja valtavasti niiden väliltä. Urheilu on rinnakkaistodellisuus, missä erilaiset tunteet on mahdollista kokea täysin aitoina, vaikka puitteet ovatkin vain eräänlainen leikkikenttä. Raastavimmalla pettymyksen hetkelläni olen kokenut niin suurta häpeää, tarkoituksettomuutta ja itseinhoa, ettei mielikuvitukseni riitä pahemman tunteen kuvaamiseen. En epäile Poutalan liioitelleen tunnekuvauksessaan rahtuakaan. Se, mikä erottaa urheilun aiheuttamat tunnemyrskyt todellisuudesta on niiden suhde aikaan. Voitot ja tappiot vanhenevat seuraavaan kilpailuun mennessä, syntymä, kuolema ja rakkaus ovat pysyviä.

Suuret tunteet ovat suola, joka saa elämän maistumaan ja tuo siihen värit. Oman kokemukseni mukaan niin suurimmat onnentunteet kuin jäätävimmät pettymyksetkin edellyttävät vaivannäköä. Ainoastaan tärkeät asiat voivat liikutella sielua, ja tärkeät asiat ovat sellaisia, joiden eteen on valmis uhraamaan jotakin. Niinpä niin. Urheilusta puhuttaessa toitotetaan jatkuvasti uhrauksista ja inhoan sitä. Sana tekee minusta jonkinlaisen marttyyrin jota en ole. Päinvastoin. Olen joutunut etsimään itselleni perusteluja sille, että saan aikuisena (ainakin noin juridisesti) leikkiä lempihiekkalaatikollani ja leikkimisen puitteissa nähdä maailmaa ja kohdata upeita ihmisiä.

Puhun mieluummin valinnoista. Valitsen hauskoista bailuista pikkiriikkisen kesken poistumisen, tai niihin myöhässä saapumisen tai kokonaan väliin jättämisen mikäli treenit niin vaativat. Valitsin kolmet lajiharjoitukset Pietarin kurssimatkan sijaan samoin kuin aikoinani tein abiristeilyn kohdalla. Olen valinnut päihteettömyyden voidakseni urheilu-uran jälkeen sanoa tehneeni kaikkeni tavoitellessani todellisia rajojani kilpakaratessa. Ystävien kahvittelutilaisuuksien sattuessa kisaviikolle valitsen maitorahkan ja greipin pullan ja suklaan sijaan. Nämä valinnat teen hymyssä suin, ja jos ne joskus tuntuvatkin ensin kipeiltä, koen myöhemmin tyytyväisyyttä, sillä tiedän urheilijaidentiteettini kasvaneen taas hitusen.

”Intohimo näyttää aina uhrauksilta niille, jotka eivät ole rakastuneita”

-Heidi Baker

Halkoja!

Sain halosta päähän. Itse aiheutin. Nakuttelin puita halki ja eräs pyörähti hyrränä ilmaan ja nasahti silmään. Ei onneksi mitään pikkiriikkistä mustelmaa pahempaa, mutta saanpas taas selitellä. Silmä sentään mustui varsin elegantisti, eikä ole edes kovin ruma. Vielä se siitä keltaiseksi muuttuu.

Osasin.

On ollut kyllä mainiota aikaa. Eilen juhlistin kummipojan 8-vuotissyntymäpäivää hyvillä treeneillä, ja oivallisella vadelmakakulla. Pieniä ihania tapahtumia ystävien kanssa on riittänyt, ja rauha silti säilynyt. On upeaa huomata treeni toisensa jälkeen olevansa innostunut ja nauttivansa siitä, mitä tekee. Itse asetetut menestyspaineet karisevat, kun treeneissä on hauskaa ja sitä riittää aina, kun onnistuu säilyttämään hyvän läsnäolon. Ajatukset eivät harhaile menneeseen tai tulevaan. Kutakuinkin kaikki sujuu, ja pieniin virheisiin joita jokaiseen harjoitukseen karatessa mahtuu, osaa suhtautua joko niille nauramalla, tai kylmästi analysoiden mikäli siihen on syytä. Wau. Jos tällainen harjoittelu ei kehitä, niin ei sitten mikään.

Illalla runtattiin viimeinen maksimivoimapuntti, josta pääsin kotiin nauttimaan ilta-auringossa kotiterassilla rakkaan perheen ja naudan sisäfilépihvin (kovin rakas sekin) seurasta. Huomenaamulla 7.30 juhlimme karaten parissa taas pajalla, josta jatkamme urheilukentälle tekemään muutamat testiloikat. Koikkelehtimisen jälkeen riennämme Särkänniemeen Kaitsun, Titan ja sistersien kanssa. Sinne lienee ilmestyneen uusia laitteita sitten viimekäyntini.  Aikamoista!

Liikaa kakkua

Havahduin taas tunteeseen, että seinät hivuttautuvat hiljalleen lähemmäs. Mielessä pienet asiat joita pitäisi tehdä, velvollisuudet jotka tulisi täyttää, ihmiset joita haluaisi nähdä, pallopelit jotka haluaisi pelata auringonpaisteessa, purjehdukset joita tahtoisi tehdä hyvien ystävien kanssa ja syntymäpäivät joihin kaikkiin haluaisi osallistua ja jotka kaikki ovat samana päivänä, muodostavat yhdessä pienessä päässä valtaisan, sinänsä ihanien ja valoisien asioiden läjän, joka kuitenkin on niin iso että se lopulta heittää varjon kokonaisuuden päälle. Sponsoreiden haussakin pitäisi aktivoitua nyt, kun elokuu on heittänyt ihmiset takaisin sorviensa ääreen.  Siinä tuskani tiivistetysti. Hahahahaha, on tämä elämä kurjaa!

Vaikka kaikki mainitsemani asiat sinänsä ovat vain suuria kiitosaiheita ja tiedän olevani valtavan etuoikeutettu, huomaan, että elämän survominen liian täyteen ei ole hyvä idea. Sinappisilli on hyvää, mansikat, mustikat ja suklaa ovat hyviä, jäätelö on parasta ja kevätsipulikin tosi jees, mutta samaan kakkuun niitä ei kannata laittaa. Ehkä. Varmaksi en voi sanoa kun en ole kokeillut.

Huomasin taas olevani samassa jamassa kuin ennen välivuosiratkaisua. Kalenterin täyttyessä kiinnostus sen täyttämiin asioihin hiipuu. Ihanatkin asiat muuttuvat riippakiviksi, eikä aikaa karatesta innostumiselle jää. Kaitsu usutti minut lukemaan vanhaa blogitekstiäni, ja minun oli pakko tunnustaa, ettei tilanteeni ollut sellainen kuin olin välivuosiratkaisun tehneenä kaavaillut:

 ”Keskiviikon matsitreeneissä, joissa Kuusiston Helenakin oli valmistautumassa Bakun European Gameseihin itkin ihan vähäsen. Porasin onnentunteesta, joka minut täytti oivaltaessani, että ensimmäistä kertaa neljään vuoteen voin keskittyä täysin rinnoin karateen, ja voin välillä vain olla. Voin katsella karaten matsipätkiä youtubesta kuinka paljon hyvänsä ilman että se on pois opiskelusta. Voin nukkua aamulla kahdeksaan. Voin lukea aamulla lehteä luentoslidien sijaan, ja kirjoittaa välillä blogia.”

Onneksi havahduin asiaan nyt, kun välivuosi on vasta aluillaan. Kurssi on nyt käännetty, ja voin jatkaa oikeaan suuntaan. Kiitos hyvän ja helpottavan keskustelun Kaitsun kanssa. Hieno mies. Kirjasin viikko-ohjelmaan ajat velvollisuuksien hoidolle ja loppuaika täyttykööt iloa ja rauhaa tuovilla asioilla, ilman liiallista säntäilyä.

Säkylässä. Laiturilla kakkaa ja iloisia veikkoja. Elina, minä, Ella ja Titta

Eräs tällainen iloa tuova asia oli viikonlopun minileiri, joka huipentui hampurilaispyöräilyyn Pyhäjärven ympäri. Matkaa kertyi 80 km, ja keitaina toimivat Yläneen St1, Säkylässä Jossun Grilli, Kauttualla jäätelökioski ja viimeisenä upea Mylly-Hovi. Ai että! Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole suuri pyöräilijä. Siinä missä seuran the sistersit polkevat paljain varpain ja tukka hulmuten, minä sotken jalat hapoilla, puuskutan ja koetan selvitä hammasta purren, otsa kurtussa. Kaitsu täytti kuulemma tyhjät renkaani 40 km jälkeen Säkylässä, mutta ei se kaikkea

selitä! No, onneksi karate on nopeuslaji.

#dreamteam #myllyhovi 

Perjantai-illalla siivosimme pajan salin. Tapahtumasta on upeaa kuva- ja videomateriaalia kännykässäni, joka tuhoutui lauantaina. Laitoin känän huolellisesti (en ilmeisestikään riittävän) verkkareiden keskelle muovipussiin, ja asettelin muovipussiin tarakalle. Yläneellä aikeenani oli napata kuva verrattomasta poppoostamme, ja kaivoin luurin esiin vain todetakseni näytön olevan halki. Näytönsäästäjänä toimiva iloinen sisaruskuva ei liikahtanut kuin millin, vaikka kuinka koitin lääppiä näyttöä. Ilmeisesti olin asetellut pussin tarakalle turhan aggressiivisesti. Ei voi mitön! Hienot videot vain eivät pääse julki ainakaan ihan hetkeen

.

Nyt säntään ulos nauttimaan elokuulle tilaamastani helteestä kummipoikani Akselin kanssa. Keräämme vähän viinimarjoja talteen, ja sitten pidän vähän tylsää innostuakseni taas treeneistä. Hyvä elämä.