Uhrauksia, pyh

Ystäväni näytti minulle Helsingin Sanomien artikkelin kirjasta, joka kertoo urheilijoista taivaan ja helvetin porteilla. Mieleen jäi etenkin pikaluistelija Mika Poutalan kertomus, jossa Poutala kuvaa karvaimman tappionsa jälkeisiä tuntemuksia pahemmiksi kuin mitä oman isän kuolema oli aiheuttanut. Myös sulkapalloilija Ville Långin hymähdys Fitness- lehtien jutuille, joiden mukaan urheilusta tulee ”hyvä fiilis” naurattaa lakonisuudessaan: ”Ei tule. Ihan paska fiilis tulee. Selkä on kipeä, jalat ovat kipeät, ruoka ei maistu.”

Tämä video ei liity tekstiin sitten niin mitenkään. Voit keksiä aasinsillan itse.

Minun on helppo samaistua artikkelissa sivuttuihin tarinoihin. Olen kokenut urheilun parissa euforisimmat onnen tunteet, syvimmät epätoivon ja häpeän kuilut, ja valtavasti niiden väliltä. Urheilu on rinnakkaistodellisuus, missä erilaiset tunteet on mahdollista kokea täysin aitoina, vaikka puitteet ovatkin vain eräänlainen leikkikenttä. Raastavimmalla pettymyksen hetkelläni olen kokenut niin suurta häpeää, tarkoituksettomuutta ja itseinhoa, ettei mielikuvitukseni riitä pahemman tunteen kuvaamiseen. En epäile Poutalan liioitelleen tunnekuvauksessaan rahtuakaan. Se, mikä erottaa urheilun aiheuttamat tunnemyrskyt todellisuudesta on niiden suhde aikaan. Voitot ja tappiot vanhenevat seuraavaan kilpailuun mennessä, syntymä, kuolema ja rakkaus ovat pysyviä.

Suuret tunteet ovat suola, joka saa elämän maistumaan ja tuo siihen värit. Oman kokemukseni mukaan niin suurimmat onnentunteet kuin jäätävimmät pettymyksetkin edellyttävät vaivannäköä. Ainoastaan tärkeät asiat voivat liikutella sielua, ja tärkeät asiat ovat sellaisia, joiden eteen on valmis uhraamaan jotakin. Niinpä niin. Urheilusta puhuttaessa toitotetaan jatkuvasti uhrauksista ja inhoan sitä. Sana tekee minusta jonkinlaisen marttyyrin jota en ole. Päinvastoin. Olen joutunut etsimään itselleni perusteluja sille, että saan aikuisena (ainakin noin juridisesti) leikkiä lempihiekkalaatikollani ja leikkimisen puitteissa nähdä maailmaa ja kohdata upeita ihmisiä.

Puhun mieluummin valinnoista. Valitsen hauskoista bailuista pikkiriikkisen kesken poistumisen, tai niihin myöhässä saapumisen tai kokonaan väliin jättämisen mikäli treenit niin vaativat. Valitsin kolmet lajiharjoitukset Pietarin kurssimatkan sijaan samoin kuin aikoinani tein abiristeilyn kohdalla. Olen valinnut päihteettömyyden voidakseni urheilu-uran jälkeen sanoa tehneeni kaikkeni tavoitellessani todellisia rajojani kilpakaratessa. Ystävien kahvittelutilaisuuksien sattuessa kisaviikolle valitsen maitorahkan ja greipin pullan ja suklaan sijaan. Nämä valinnat teen hymyssä suin, ja jos ne joskus tuntuvatkin ensin kipeiltä, koen myöhemmin tyytyväisyyttä, sillä tiedän urheilijaidentiteettini kasvaneen taas hitusen.

”Intohimo näyttää aina uhrauksilta niille, jotka eivät ole rakastuneita”

-Heidi Baker