lauantai 24. syyskuuta 2016

Tyhjä

Olo on tyhjä. Ei loputtoman huono, eikä riemukkaan hyvä, vaan tyhjä. Tällä hetkellä tuntuisi aivan valtavan ihanalta idealta täyttää tyhjyys jäätelöllä, suklaalla, viinillä tai tupakalla, mutta viisaampaa on jättää tekemättä. Tyhjyyden tilalle astelisi hetkellinen raukeus, mutta huomenna saisin painikavereiksi itseinhon ja häpeän, kuten edellisessä tekstissä tuli todettua. Silmät on sitä paitsi paljon helpompi meikata, kun luomet eivät ole turvonneet umpeen. Koitan siis tällä kertaa kirjoittamista ennen jäätelöä, jonka kylläkin aion syödä, mutta vain yhden (no ehkä kaksi) enkä litraa niin kuin sydän sanoisi. Inhoan muuten tuota ilmaisua. Minun sydämeni ei ainakaan sano yhtään mitään.

Kelaan vähän taaksepäin tämänhetkisen tunteeni alkulähteille. Olen Hampurissa Saksassa, ja takana on pitkä päivä Karate1 premierliigakisassa. Mittelöön osallistui yli tuhat kilpailijaa 72 maasta, ja omassa sarjassani naisia oli peräti 80. Se on paljon se. Naisten alle 61 kilon sarjassa on tällä hetkellä eniten väkeä, mutta yleensä osallistujamäärät premierliigkisoissa pyörivät viidenkymmenen tietämillä. Mittavasta neitokaisten määrästä johtuen kolme voitettua ja kaksi hävittyä ottelua eivät riittäneet kuin pistesijaan.

Hamburgissa oltiin. Kisapaikan lisäksi käytiin Lidlissä.
Nyt tulee lyhyt ja kuiva tulostaulukko. Ensimmäinen ottelu ihan näppärää belgialaista vastaan päättyi 1-1 ja voitin tuomariäänet lopulta 4-1 tai 5-0. Seuraavassa ottelussa sain vastaani kreikkalaisen, joka oli vielä vähän parka. Vein matsin 9-0 ja sain vastaani kolmannelle kierrokselle (tai oikeastaan neljännelle, olin suoraan toisella kierroksella, mutta ensimmäisellä kierroksella oli vain yksi ottelu) hallitsevan maailmanmestarin Egyptistä. Hävisin selvästi, 5- tai 6-0, mutta isoista luvuista huolimatta ottelussa oli hetkensä. Ei ollut syytä maiden ja mantujen myyntiin, varsinkaan kun egyptiläinen selvitti tiensä finaaliin. Minulle avautui siis tie keräilyihin, eli ottelemaan pronssista muita finalistille hävinneitä vastaan.

Ensimmäisessä keräilyottelussani sain vastaani pitkäaikaisen idolini,  EM-värisuorankin saavuttaneen Anita Seroginan. Anita ei ole fyysisesti kummoinen, mutta hän on taktisesti erittäin fiksu ottelija, ja hänen *chudanjakkarinsa on täydellinen. Olen otellut häntä vastaan aikaisemminkin, ainakin kahdesti, mutta toistaiseksi aina hävinnyt. En tällä kertaa. Ottelu oli tarkka ja loppui 1-1, mutta minä vein tuomariäänestyksen. Hänen mitalitilastollaan täytyy sanoa, että maine ei voinut olla voittoni selitys.

Seuraavan matsin voittaminen olisi tarkoittanut pääsyä pronssiotteluun samaa japanilaista MM-3:sta vastaan, jonka onnistuin voittaa keväällä Salzburgissa. En valitettavasti päässyt sinne asti. Tieni mitaliotteluun katkaisi kova ja kokenut englantilainen, joka oli vahvempi 2-1. Ottelu ei ollut huono. Täytyy katso videolta vinkkejä, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Yksi ilman videokuvaakin mieleen tuleva petrattava asia on vastustajan provosointi hyökkäykseen. Odotin kylmän kärsivällisesti englantilaisen hyökkäystä voidakseni pyyhkäistä etujalan alta ja tehdä itse pisteen, mutta kerran tässä onnistuttuani kokenut kettu ei mennyt enää vipuun, eikä hyökännyt. Minun on mietittävä, miten saan huijattua vastustajiani jatkossa paremmin. Näytän liian valppaalta, ja fiksu ottelija tietää, että minulla on suunnitelma. Pitää treenata peilin edessä vähän tylsistynyttä ilmettä ja huolimatonta habitusta. Toinen tapa provosoida vastus hyökkäämään on näennäishyökkäykset, jotka ovat vain eräänlaisia syöttejä kilpasiskon ansaan saamiseksi. Niitäkin on lisättävä repertuaariin.

Viisi ottelua, ja tuloksellisesti kädessä on nyt luu. (Hetki sitten oli muuten jäätelö ja sitten toinen, mutta ne tuhoutuivat nopeasti.) Itku ei kuitenkaan auta, tai auttaa joskus, mutta sille ei nyt ole syytä. Päivässä oli valtavasti hyvää. Erityisen iloinen olen Anitan päänahasta, ja siitä, että sain otella hallitsevaa maailmanmestaria vastaan ja ottelu tuli videolle. TIEDÄN että osaan otella fiksummin seuraavan kerran kohdatessamme. Myös ottelu englantilaista vastaan oli varsin hyvä ja tasainen, koin olevani läsnä enkä usko tänään pystyneeni paljon parempaan. Kohta pidämme palaverin huomisesta aikataulusta, ja sitten painun huoneeseen lukemaan kirjaa ja uinumaan.


P.S. Olisi ollut ihan sairaan hauskaa saada teksti julkaistua heti, mutta yllättäen hotellin verkko on tukossa enkä pääse nettiin. Aamulla siis uusi yritys.

P.P.S Ei tarvinnut odottaa herätyskellon soittoon. Heräsin
"vitutusväreisiin" 01.17. Varsin osuva, vaikkakin vähemman kaunis ilmaus on lainaus Helena Kuusistolta, rakkalta uransa vastikään lopettaneelta kilpasiskolata, "karateliiton kuningattarelta", jonka taukoamatonta tarinointia on ollut ikävä tälläkin reissulla.  Sääreni päälle läsähtäneellä Titan jalalla saattoi myös olla jotai tekemistä havahtumiseni kanssa, mutta ainakin em. väreet tappiosta ennen pronssimatsia seurasivat viiveettä heräämistäni. Aikani kuluksi päätin saattaa aloittamani kirjallisen työn päätökseen, ja nyt istunkin erittäin huonossa ryhdissä vessan lattialla, jonne suljeuduin valolaitteineni Titan unta häiritsemästä. 

Parin tunnin uinumiseni aikana ehdin tehdä jo monta tärkeää oivallusta otteluistani, ja nyt olisi hyvä hetki jatkaa unia, muttei väsytä yhtään. Taidan aikani ratoksi ajaa säärikarvat. Näihin tunnelmiin.



maanantai 19. syyskuuta 2016

Kateus

Olen joskus aikaisemminkin maininnut urheilun olevan oiva alusta äärimmäisten tunteitten kohtaamiselle ja niiden tunnistamiselle. Ajatus ei ole uusi tai omani, vaikka olenkin saanut tehdä tämän havainnon ihan itse. Muutama viikko sitten osallistuin mielenkiintoisten panelistien innoittamana Seuraava maali- tapahtumaan, jossa mietittiin urheilijan mahdollisuuksia ja uranäkymiä kilpauran jälkeen. Tokion olympialaisista innostuneena en aivan kokenut kuuluvani kohderyhmään, ja poistuinkin vähin äänin paikalta ennen illallista. Päätöstä skipata varmasti upea ilmainen ateria vahvisti kiusallisen vahva tietoisuus kisapuntarille hyppäämisestä myöhemmin kyseisellä viikolla. Lähitulevaisuuden kannalta katsoin siis viisaammaksi painua kämpille pesemään askaretta varten sopivasti tyhjentynyttä jääkaappia ja syömään rahkaa.

Ikekin oli mukana.
Nautin cocktailtilaisuudesta. Panelistien ajatukset olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia. Aktiiviuransa jo lopettaneiden urheilijioiden kommenteissa toistui ajatus siitä, ettei urheilun tuomia tunnemyllerryksiä ole saanut tai tarvinnut kokea sen koomin. Arki ei ole pakottanut kokemaan mitään yhtä äärimmäistä, ei hyvässä eikä pahassa. Äkkiseltään tuntuu vaikealta kuvitella, mutta asiaa hetken tuumittuani uskon sen. Urheileminen on kokonaisvaltaista ja sitoutunut harjoittelu ohjailee koko muuta elämää. Kovat panokset ovat suurien tunteitten edellytys.

Vaikka uskonkin löytäväni urheilu-urani jälkeen, tai miksen jo sen aikana, uuden intohimon kohteen johon voin kilpailemisen lopettamisen jälkeen heittäytyä täysin, en keksi mitään mikä ulottaisi lonkeronsa elämän kaikille osa-alueille samalla tavalla kuin urheilu. Tai no, heti keksin. Voin helposti kuvitella innostuvani tulevasta työstäni tai muista projekteista niin paljon, että ne pääsevät luikertelemaan alueille jotka eivät niille kuulu. En kuitenkaan aio antaa sen tapahtua.
(Hienoa että tuli julistettua tämäkin aie sähköinternettiin. Voi sitten joku valveutunut ystävä lainata minua itselleni, kun kieltäydyn toistamiseen juustoillallisesta työkiireisiin vedoten.)

Mukavan oloinen ihminen johon ikäväkseni en ehtinyt tutustumaan paremmin.

Takaisin tunteisiin. Karate on vienyt minut äärimmäisten ja miedompien tunteitten ääreen ja olen oppinut tunnistamaan ja nimeämään niitä. Kaikki tunteet eivät missään nimessä ole positiivisia ja useita niistä häpeän. Esimerkkinä häpeällisestä tunteesta mainittakoon kateus, jota tunnustan kokeneeni merkittävästi viimeksi elokuussa opiskelijoiden MM-kilpailuissa. Tiiviin tiimimme kolmannes, Titta Keinänen, otteli tuolloin hienosti itsensä pronssille. Finaalipaikkakin oli äärimmäisen lähellä. Minä hurrasin katsomossa ja sisälläni velloi.

Oma suoritukseni ei ollut Portugalissa kympin arvoinen. Voitin ensimmäisen ottelun eteläafrikkalaista vastaan 8-0, mutta hävisin tutulle tsekkiläiselle toisella kierroksella. Ottelu ei ollut huono, mutta parempiakin suorituksia on nähty. Halusin olla iloinen Titan puolesta, ja päätin olla. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin lapsenomainen kateus. Ihan kuin sisko saisi karkkipussin, Spice Girls- julisteen ja taputuksia olkapäälle ja minä jäisin ilman. MÄÄÄKI HALUUUUUUUN! Naurettavaa ja häpeällistä, joskin kai inhimmillistä.

Olen huomannut oman tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen nopeuttavan siitä selviämistä. Ikävän fiban nimettyäni voin todeta sen olevan vain tunne (eikä esimerkiksi astma, vaikka vitutus joskus hengittämistä häiritseekin) jolle en voi mitään, ja joka ennen pitkää haihtuu, kunhan sitä ei jää hellimään tai sitä ei yritä hukuttaa, niin kuin mieli tekisi. Ei nimittäin auta, koitettu on monta kertaa. Litra jäätelöä Burger Kingin jälkeen kuulostaa oivalta idealta hetken ja ensihoitona onkin varsin käypä, mutta seuraavana päivänä kateus, tai pettymys tai mikä ikinä, ei ole kadonnut. Se on vain saanut rinnalleen uudet ystävät itseinhosta ja häpeästä.  
    
EM-1, MM-1, kova japanilainen ja Titta
Opiskelijakisojen palkintojenjakoa katsellessani vaihtoehtona ei ollut kuin toteuttaa urheilupsykologini minulle ihan muuhun tilanteeseen antamaan neuvoa ”Fake it until you make it”, ja onnitella ystävää hymyillen omista tunteista piittaamatta. Kyllä se siitä iloksi muuttuikin, ei samanlaiseksi kuin jos olisin itse voittanut, mutta hiljaiseksi tyytyväisyydeksi siitä, että ME pärjäsimme ja suomalainen oli kovassa seurueessa mitalipallilla.

Ei urheilu tietysi ole ainut tapa kokea äärimmäisiä tunteita, ja olen varma että saan nauttia kilpakaraten venyttämästä tunnekirjostani urani loputtuakin. Siihen mennessä lienen kuitenkin jo aikamoinen seppä sielunliikkeitteni käsittelemisessä. Kateuden selättäminen on ehkä loppuelämäni mittainen projekti, mutta siinäkin olen hyvällä tiellä. Toisen menestys ei ole koskaan minulta pois. Tavoitteenani on, että jonakin päivänä ystävän menestys pakahduttaa minut jaetusta ilosta ja ylpeydestä sappinesteen sijaan.