Tyhjä

Olo on tyhjä. Ei loputtoman huono, eikä riemukkaan hyvä, vaan tyhjä. Tällä hetkellä tuntuisi aivan valtavan ihanalta idealta täyttää tyhjyys jäätelöllä, suklaalla, viinillä tai tupakalla, mutta viisaampaa on jättää tekemättä. Tyhjyyden tilalle astelisi hetkellinen raukeus, mutta huomenna saisin painikavereiksi itseinhon ja häpeän, kuten edellisessä tekstissä tuli todettua. Silmät on sitä paitsi paljon helpompi meikata, kun luomet eivät ole turvonneet umpeen. Koitan siis tällä kertaa kirjoittamista ennen jäätelöä, jonka kylläkin aion syödä, mutta vain yhden (no ehkä kaksi) enkä litraa niin kuin sydän sanoisi. Inhoan muuten tuota ilmaisua. Minun sydämeni ei ainakaan sano yhtään mitään.

Kelaan vähän taaksepäin tämänhetkisen tunteeni alkulähteille. Olen Hampurissa Saksassa, ja takana on pitkä päivä Karate1 premierliigakisassa. Mittelöön osallistui yli tuhat kilpailijaa 72 maasta, ja omassa sarjassani naisia oli peräti 80. Se on paljon se. Naisten alle 61 kilon sarjassa on tällä hetkellä eniten väkeä, mutta yleensä osallistujamäärät premierliigkisoissa pyörivät viidenkymmenen tietämillä. Mittavasta neitokaisten määrästä johtuen kolme voitettua ja kaksi hävittyä ottelua eivät riittäneet kuin pistesijaan.

Hamburgissa oltiin. Kisapaikan lisäksi käytiin Lidlissä.

Nyt tulee lyhyt ja kuiva tulostaulukko. Ensimmäinen ottelu ihan näppärää belgialaista vastaan päättyi 1-1 ja voitin tuomariäänet lopulta 4-1 tai 5-0. Seuraavassa ottelussa sain vastaani kreikkalaisen, joka oli vielä vähän parka. Vein matsin 9-0 ja sain vastaani kolmannelle kierrokselle (tai oikeastaan neljännelle, olin suoraan toisella kierroksella, mutta ensimmäisellä kierroksella oli vain yksi ottelu) hallitsevan maailmanmestarin Egyptistä. Hävisin selvästi, 5- tai 6-0, mutta isoista luvuista huolimatta ottelussa oli hetkensä. Ei ollut syytä maiden ja mantujen myyntiin, varsinkaan kun egyptiläinen selvitti tiensä finaaliin. Minulle avautui siis tie keräilyihin, eli ottelemaan pronssista muita finalistille hävinneitä vastaan.

Ensimmäisessä keräilyottelussani sain vastaani pitkäaikaisen idolini,  EM-värisuorankin saavuttaneen Anita Seroginan. Anita ei ole fyysisesti kummoinen, mutta hän on taktisesti erittäin fiksu ottelija, ja hänen *chudanjakkarinsa on täydellinen. Olen otellut häntä vastaan aikaisemminkin, ainakin kahdesti, mutta toistaiseksi aina hävinnyt. En tällä kertaa. Ottelu oli tarkka ja loppui 1-1, mutta minä vein tuomariäänestyksen. Hänen mitalitilastollaan täytyy sanoa, että maine ei voinut olla voittoni selitys.

Seuraavan matsin voittaminen olisi tarkoittanut pääsyä pronssiotteluun samaa japanilaista MM-3:sta vastaan, jonka onnistuin voittaa keväällä Salzburgissa. En valitettavasti päässyt sinne asti. Tieni mitaliotteluun katkaisi kova ja kokenut englantilainen, joka oli vahvempi 2-1. Ottelu ei ollut huono. Täytyy katso videolta vinkkejä, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Yksi ilman videokuvaakin mieleen tuleva petrattava asia on vastustajan provosointi hyökkäykseen. Odotin kylmän kärsivällisesti englantilaisen hyökkäystä voidakseni pyyhkäistä etujalan alta ja tehdä itse pisteen, mutta kerran tässä onnistuttuani kokenut kettu ei mennyt enää vipuun, eikä hyökännyt. Minun on mietittävä, miten saan huijattua vastustajiani jatkossa paremmin. Näytän liian valppaalta, ja fiksu ottelija tietää, että minulla on suunnitelma. Pitää treenata peilin edessä vähän tylsistynyttä ilmettä ja huolimatonta habitusta. Toinen tapa provosoida vastus hyökkäämään on näennäishyökkäykset, jotka ovat vain eräänlaisia syöttejä kilpasiskon ansaan saamiseksi. Niitäkin on lisättävä repertuaariin.

Viisi ottelua, ja tuloksellisesti kädessä on nyt luu. (Hetki sitten oli muuten jäätelö ja sitten toinen, mutta ne tuhoutuivat nopeasti.) Itku ei kuitenkaan auta, tai auttaa joskus, mutta sille ei nyt ole syytä. Päivässä oli valtavasti hyvää. Erityisen iloinen olen Anitan päänahasta, ja siitä, että sain otella hallitsevaa maailmanmestaria vastaan ja ottelu tuli videolle. TIEDÄN että osaan otella fiksummin seuraavan kerran kohdatessamme. Myös ottelu englantilaista vastaan oli varsin hyvä ja tasainen, koin olevani läsnä enkä usko tänään pystyneeni paljon parempaan. Kohta pidämme palaverin huomisesta aikataulusta, ja sitten painun huoneeseen lukemaan kirjaa ja uinumaan.

P.S. Olisi ollut ihan sairaan hauskaa saada teksti julkaistua heti, mutta yllättäen hotellin verkko on tukossa enkä pääse nettiin. Aamulla siis uusi yritys.

P.P.S Ei tarvinnut odottaa herätyskellon soittoon. Heräsin
"vitutusväreisiin" 01.17. Varsin osuva, vaikkakin vähemman kaunis ilmaus on lainaus Helena Kuusistolta, rakkalta uransa vastikään lopettaneelta kilpasiskolata, "karateliiton kuningattarelta", jonka taukoamatonta tarinointia on ollut ikävä tälläkin reissulla.  Sääreni päälle läsähtäneellä Titan jalalla saattoi myös olla jotai tekemistä havahtumiseni kanssa, mutta ainakin em. väreet tappiosta ennen pronssimatsia seurasivat viiveettä heräämistäni. Aikani kuluksi päätin saattaa aloittamani kirjallisen työn päätökseen, ja nyt istunkin erittäin huonossa ryhdissä vessan lattialla, jonne suljeuduin valolaitteineni Titan unta häiritsemästä. 

Parin tunnin uinumiseni aikana ehdin tehdä jo monta tärkeää oivallusta otteluistani, ja nyt olisi hyvä hetki jatkaa unia, muttei väsytä yhtään. Taidan aikani ratoksi ajaa säärikarvat. Näihin tunnelmiin.

Tuloskaavio