Olen joskus aikaisemminkin maininnut urheilun olevan oiva
alusta äärimmäisten tunteitten kohtaamiselle ja niiden tunnistamiselle. Ajatus
ei ole uusi tai omani, vaikka olenkin saanut tehdä tämän havainnon ihan itse.
Muutama viikko sitten osallistuin mielenkiintoisten panelistien innoittamana
Seuraava maali- tapahtumaan, jossa mietittiin urheilijan mahdollisuuksia ja uranäkymiä
kilpauran jälkeen. Tokion olympialaisista innostuneena en aivan kokenut
kuuluvani kohderyhmään, ja poistuinkin vähin äänin paikalta ennen illallista.
Päätöstä skipata varmasti upea ilmainen ateria vahvisti kiusallisen vahva
tietoisuus kisapuntarille hyppäämisestä myöhemmin kyseisellä viikolla.
Lähitulevaisuuden kannalta katsoin siis viisaammaksi painua kämpille pesemään
askaretta varten sopivasti tyhjentynyttä jääkaappia ja syömään rahkaa.
Ikekin oli mukana. |
Nautin cocktailtilaisuudesta. Panelistien ajatukset olivat
ehdottomasti kuulemisen arvoisia. Aktiiviuransa jo lopettaneiden urheilijioiden
kommenteissa toistui ajatus siitä, ettei urheilun tuomia tunnemyllerryksiä ole
saanut tai tarvinnut kokea sen koomin. Arki ei ole pakottanut kokemaan mitään yhtä
äärimmäistä, ei hyvässä eikä pahassa. Äkkiseltään tuntuu vaikealta kuvitella,
mutta asiaa hetken tuumittuani uskon sen. Urheileminen on kokonaisvaltaista ja
sitoutunut harjoittelu ohjailee koko muuta elämää. Kovat panokset ovat suurien
tunteitten edellytys.
Vaikka uskonkin löytäväni urheilu-urani jälkeen, tai miksen
jo sen aikana, uuden intohimon kohteen johon voin kilpailemisen lopettamisen
jälkeen heittäytyä täysin, en keksi mitään mikä ulottaisi lonkeronsa elämän kaikille
osa-alueille samalla tavalla kuin urheilu. Tai no, heti keksin. Voin helposti kuvitella innostuvani tulevasta työstäni tai muista
projekteista niin paljon, että ne pääsevät luikertelemaan alueille jotka eivät
niille kuulu. En kuitenkaan aio antaa sen tapahtua.
(Hienoa että tuli julistettua tämäkin aie sähköinternettiin.
Voi sitten joku valveutunut ystävä lainata minua itselleni, kun kieltäydyn
toistamiseen juustoillallisesta työkiireisiin vedoten.)
![]() |
Mukavan oloinen ihminen johon ikäväkseni en ehtinyt tutustumaan paremmin. |
Takaisin tunteisiin. Karate on vienyt minut äärimmäisten ja
miedompien tunteitten ääreen ja olen oppinut tunnistamaan ja nimeämään niitä. Kaikki
tunteet eivät missään nimessä ole positiivisia ja useita niistä häpeän.
Esimerkkinä häpeällisestä tunteesta mainittakoon kateus, jota tunnustan kokeneeni merkittävästi viimeksi elokuussa opiskelijoiden MM-kilpailuissa. Tiiviin tiimimme kolmannes,
Titta Keinänen, otteli tuolloin hienosti itsensä pronssille. Finaalipaikkakin oli
äärimmäisen lähellä. Minä hurrasin katsomossa ja sisälläni velloi.
Oma suoritukseni ei ollut Portugalissa kympin arvoinen.
Voitin ensimmäisen ottelun eteläafrikkalaista vastaan 8-0, mutta hävisin
tutulle tsekkiläiselle toisella kierroksella. Ottelu ei ollut huono, mutta
parempiakin suorituksia on nähty. Halusin olla iloinen Titan puolesta, ja
päätin olla. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin lapsenomainen kateus. Ihan kuin
sisko saisi karkkipussin, Spice Girls- julisteen ja taputuksia olkapäälle ja
minä jäisin ilman. MÄÄÄKI HALUUUUUUUN! Naurettavaa ja häpeällistä, joskin kai
inhimmillistä.
Olen huomannut oman tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen nopeuttavan
siitä selviämistä. Ikävän fiban nimettyäni voin todeta sen olevan vain tunne
(eikä esimerkiksi astma, vaikka vitutus joskus hengittämistä häiritseekin) jolle
en voi mitään, ja joka ennen pitkää haihtuu, kunhan sitä ei jää hellimään tai sitä
ei yritä hukuttaa, niin kuin mieli tekisi. Ei nimittäin auta, koitettu on monta
kertaa. Litra jäätelöä Burger Kingin jälkeen kuulostaa oivalta idealta hetken
ja ensihoitona onkin varsin käypä, mutta seuraavana päivänä kateus, tai
pettymys tai mikä ikinä, ei ole kadonnut. Se on vain saanut rinnalleen uudet ystävät
itseinhosta ja häpeästä.
![]() |
EM-1, MM-1, kova japanilainen ja Titta |
Opiskelijakisojen palkintojenjakoa katsellessani vaihtoehtona
ei ollut kuin toteuttaa urheilupsykologini minulle ihan muuhun tilanteeseen
antamaan neuvoa ”Fake it until you make it”, ja onnitella ystävää hymyillen
omista tunteista piittaamatta. Kyllä se siitä iloksi muuttuikin, ei
samanlaiseksi kuin jos olisin itse voittanut, mutta hiljaiseksi
tyytyväisyydeksi siitä, että ME pärjäsimme ja suomalainen oli kovassa
seurueessa mitalipallilla.
Ei urheilu tietysi ole ainut tapa kokea äärimmäisiä tunteita, ja olen varma että saan nauttia kilpakaraten venyttämästä tunnekirjostani urani loputtuakin. Siihen mennessä lienen kuitenkin jo aikamoinen seppä sielunliikkeitteni käsittelemisessä. Kateuden selättäminen on ehkä loppuelämäni mittainen projekti,
mutta siinäkin olen hyvällä tiellä. Toisen menestys ei ole koskaan minulta pois. Tavoitteenani
on, että jonakin päivänä ystävän menestys pakahduttaa minut jaetusta ilosta ja
ylpeydestä sappinesteen sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti