Berliini

Tovi taukoa teksteistä ja taas jaksaa.

Istun hostellin aulakahvilassa Berlin-Mittessä Rosenstraßella kivenheiton päässä Alexanderplazilta. Kello on todella aamu, ja väsyneen näköinen vastaanottovirkailija hymyilee minulle urhoollisesti tilatessani kahvin. Se on täällä hyvää!

Kisa- ja treenimatkamme Saksaan alkoi jo torstaina, sillä lentomme oli lähtevä perjantaiaamuna tovi kukon laulun jälkeen. Onneksi Sannan ystävä pystyi majoittaamaan meidät melko lyhyellä varoitusajalla. Mahtava tyyppi, mainostoimistossa työskentelevä säteilijä, joka puhuu valtavasti ollen samalla utelias kuulemaan kanssaihmisistä. Kerrassaan rakastettava nainen (ja upea talo). Omien pakkauspuuhiensa lomassa hän loihti meille mainiota kinkkufetapannaria, jota tyydyin kaihoisasti närppimään. Ihan oma valinta, itse päätin kiskoa kaverini taikomaa porkkanakakkua kaksin käsin kyläillessäni tämän luona keskiviikkoillalla vaikka tiesin seuraukset. Puntarilukema aamulla vaati varsin askeettista torstaita.

Niukahkon iltapalan ja hyvin nukutun lyhyen yön jälkeen hiippailimme ulos ja minä palasin hakemaan naulakkoon jättämäni nahkatakin, josta puhelimeni minua muistutti. Olen sähläri, mutta olen ollut sitä aina ja oppinut elämään ominaisuuden kanssa kohtuullisesti. Nahkatakin unohtamisenkin olin arvannut sillä hetkellä kun ripustin sen hengariin, ja laitoin kännykkääni muistutuksen. Eläköön tekniikka!   

                  

Kaikki sujui hyvin ja saavuimme Berliiniin. Kentältä lähtevä bussi oli ammuttu täyteen ja matka hostellille taittui lähimmäiserakkaissa tunnelmissa. Vieressäni seisova, vuolaasti hikoileva mies tuhahteli aina matkalaukkuni osuessa hänen jalkoihinsa ja minä keskityin kuuntelemaan takanani seisovan ranskalaisen pariskunnan keskustelua, vain todetakseni etten paljoa ymmärrä.

Odotellessamme sisäänkirjautumisaikaa kiertelimme hostellin ympäristössä todetaksemme, että 100 metrin säteellä olisi ainakin yksi valtava katedraali, pari mieletöntä taidemuseota ja yksi parin sadan metrin korkuinen radiomasto. Ihmisiäkin näkyi. Sisäänkirjauduttuamme kapusimme innoissamme toiseen kerrokseen, avasimme oven ja totesimme Arosen nuorimmaisen taas sählänneen. Varaamani kolmen hengen huone olikin kahdeksan hengen sekadormi. Ilmankos oli halpa. Tuumimme tovin ja tyydyimme kohtaloon. Minä puhisin hitusen muita kauemmin, en edelleenkään tajua missä kohtaa kämmäsin.

Perjantai sujui kaiken kaikkiaan hyvin. Ennen rekisteröintiä treenasimme hostellin pihalla kumman hiljaisessa puistossa, pysytellen häveliäästi alueen keskellä olleen patsaan takana. Treenin jo ollessa lopuillaan joku tiukkiksen näköinen saku viipotti luoksemme musta trenssi hulmuten ja alkoi äristä meille saksaksi. Ilmaisin ymmärtämättömyyteni englanniksi, jolloin hän ystävällisesti vaihtoi kieltä ja jatkoi murinaansa todeten, ettei paikalla ollut sopivaa ”nyrkkeillä.” (Ei selvästi kamppailu-urheilumiehiä.) Mies oli aikeissa suihkia tiehensä, mutta aggressiivisuudesta tuohtuneena nyppäsin häntä hihasta ja pyysin ystävällisesti hymyillen selittämään miksi näin oli. Mies hiukan hämmentyi ja kertoi rauhallisempaan sävyyn paikan olevan jonkinlainen juutalaismuistomerkki, joka ainakin hänelle oli pyhä. Pyysimme anteeksi ja kohtaaminen päätyi lopulta molemminpuolisiin hyvän päivänjatkon toivotuksiin.

Hyvän treenin jälkeen suorimme rekisteröintiin ja lopulta syömään ja nukkumaan. Lauantain kisapäivästä tulisi pitkä. Alustavan aikataulun mukaan oma sarjani alkaisi 16.35 ja naisten avoin sarja käytäisiin vasta joskus klo 21 jälkeen.  

Kuinka Lauantai sitten sujui? Hyvinhän se. Kurkkasimme perjantaina kaaviot, ja tiesin saavani ensimmäisellä kierroksella vastaan kovan valkovenäläisen, jonka olin voittanut kerran aikaisemmin ja hävinnyt viimeksi Hollannin avoimissa. Olen tehnyt kilpasiskoistani, myös hänestä, kirjallisen analyysin, ja tiesin millä taktiikalla otteluun kannatta lähteä. Kaikki sujui kuin tanssi ja voitin 2-0. Seuraavassa ottelussa vastustaja ei koskaan saapunut paikalle ja sain luovutusvoiton. Tästä seurasi melko pitkä tauko, jonka jälkeiset kaksi matsia olivat kyllä aika tahmeita. Pakkovoitot tanskalaisesta ja saksalaisesta merkitsivät kuitenkin pääsyä finaaliin, jossa vastassa olisi maailman rankingin yhdeksäntenä keikkuva kova puolalainen, Kamilla Warda.

Warda on kova luu, ja viimeksi hävisin hänelle 8-0 pari vuotta sitten alle minuutissa. Viime kerrasta viisastuneena ottelin fiksummin, sain ensimmäisen pisteen päähän countrauksesta. Osasin välttää kaadot ja päähän potkut, mikä turhautti vastusta silminnähden. Sain vielä pari lisäpistettä päähänlyönneistä ja voitin lopulta 3-0. Warda kävi tyylikkäästi kättelemässä, mutta koville taisi ottaa. Näin hänet myöhemmin itkemässä käytävällä, ja palkintojen jakoon hän ei saapunut.

Ottelimme Titan ja Meliksen kanssa myös joukkueessa, joka ilmeisesti pakon edessä oli järjestetty alkavaksi samaan aikaan kuin naisten avoin sarja. Tämän vuoksi juoksentelimme tatamien välillä ottelusta ja sarjasta toiseen. Suomi osoittautui kovimmaksi tässäkin kaatamalla Norjan, Ruotsin ja Saksan joukkueet.

Avoin sarjani jäi yhteen matsiin. Ottelin hienosti kokenutta ja hyvää puolalaista Marthaa vastaan. Tilanne oli tasan 1-1 ja hallitsin ottelua. Olin aloitteellisempi, hallitsin keskustaa ja olin tehnyt hyvän kaatoyrityksen. Viime sekunneilla Kaitsu kehotti vain pysymään kaukana, sillä olisin melko varmasti voittanut tuomariäänestyksen. Jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin, vaan ajauduin yhtäaikaiseen lyöntitilanteeseen josta piste kääntyi Puolaan aikaa ollessa jäljellä sekunti. Harmitus oli kerrassaan suunnaton. Ei kukaan voi olla näin törppö! Ei auttanut kuin niellä ja tietää, etten tule enää koskaan ikinä milloinkaan tekemään samanlaista taktista emämunausta. Parempi Banzai Cupissa kuin MM-finaalissa.

Kaiken kaikkiaan Berliinin Banzai- Cup oli siis varsin menestyksekäs, ja sieltä saatiin mitä haettiin, matseja. Niitä tuli lauantaina yhtensä 8, mikä on karatekilpailussa todella paljon. Pokaali ei mahtunut kisakassiin ja kiikutin sitä metromatkalla kädessäni. Oli mukava vastailla kysyjille, mistä se oli peräisin.

Nyt on jo keskiviikko, mutta en jaksa enää tarinoida viime päivistä tähän hätään. On tapahtunut liikaa. Tässä kirjoitellessani ihmisiä on alkanut valua aamupalalle ja vastaaottovirkailijasetäkin näyttää jo pirteämmältä. Kahvini loppui pari tuntia sitten, mutten anna sen häiritä. Tänään lepäilemme ja kierrämme Berliiniä kuka missäkin. Itse tahdon käydä taidegallerioissa ja ostaa pikkumustan. Muuten vain latailen torstain treenejä ja viikonlopun kisaa varten. Perjantaina junailemme Berliinistä Frankfurtin lähelle Hanauhun, jossa käydään karaten Premium Liigan osakilpailu. K1- kilpailusta mitalin ottaminen olisi huikea saavutus, joka oli lähellä toteutua Istanbulissa. Silloin pronssi meni lopulta Ukrainaan. Uskon mahdollisuuksiini, kunhan vain säilytän otteluissa pilkkeen silmäkulmassani.