Talvi

Leirilleeeee! Ei tänään mutta huomenna. Ihana päästä pitkästä aikaa Pajulahden patojen ääreen treenaamaan tuttujen turpien kanssa. Siellä on lauantaina kuulemma seiväskisatkin, joita olisi lystiä päästä katsomaan. Toivottavasti illan aikataulu antaisi hiukan myöten.

Tänään nautiskelin rapsakasta säästä. Aamulla pukemiseen meni puolisen tuntia. Housuvalinta tuotti eniten tuskaa. Oli kovin haastavaa löytää housut, joiden alle voisi pukea tykit ja jotka silti näyttäisivät hyvältä vinkkeleiden (=huopikkaiden) kanssa. Seuraava haaste oli löytää viimeksi yli vuosi sitten käytetyt Rukan pinkit paholaiset jostakin kaapin syövereistä. Terminologiaa selventääkseni totean nyt tarkoittavani diktaattoreilla/tykeillä/paholaisilla pitkiä kalsareita. Niitähän voi kutsua oikeastaan miksi vain monikkomuotoiseksi asiaksi. Diktaattorit on nimityksistä lähinnä sydäntäni.

Löydetty. Päädyin survomaan päälle farkkutrikoot ja asu olikin puoliksi valmis. Paitavalinta oli tänään helppo, takkia tuumin tovin. Krimiturkki olisi 27 asteen pakkaseen ollut oiva vaihtoehto, mutta koska olen hukannut suosikkipiponi, ei huputon takki tullut kysymykseen. Päälle päätyi naulakosta paksu sininen nahkatakki, jossa on tarvittaessa koko pään kätkevä karvahuppu. Paljon karvoja, erittäin hyvä. Sain suljettua hupun sopivaan suppuun käärimällä pienen violetin villapeiton kaulaani. Poistuin viimein kämpiltä kädet syvälle taskuihin työnnettynä, sillä olen pipon lisäksi hukannut myös ainoat lapaseni. Tiistaina poljin kouluun villasukat käsissä, ja puolen kilometrin matkan jälkeen sormia sulatellessani totesin idean kelvottomaksi. Ystäväni ehdotti pakastepussien vetämistä villasukkien päälle tuulenpitävyyden lisäämiseksi, mutta se olisi jo outoa. Kädet taskuihin, siis!

Kävely eskimoasussa on paitsi kömpelöä, myös vaarallista. Mainio karvahuppu blokkaa tuulen ja kylmyyden lisäksi kaiken näkyvyyden sivuille, minkä vuoksi risteyksissä on pyörittävä typerän näköisesti pituusakselinsa ympäri ennen turvallista tienylitystä. Onneksi yksi kierros yleensä riittää. Kuulonsakaan ei voi luottaa, sillä rauhalliseen taaperrukseeni kuuluu olennaisena osana musiikin kuuntelu. Käsineettömyyden etuja on näppäryys kappaleiden vaihtamisessa, kun ei ensin tarvitse riisua lapasia.

Niinpä niin, hengissä selviäminen arktisessa Turussa on onnen kauppaa ja kiitän luojaani jokaisesta päivästä. Seuraava haaste on tehdä vahinkoilmoitus tuhoutuneesta läppäristä, ja metsästää ruokaa. Onneksi tähtäimessäni olevaan opiskelijaruokalaan pihan toiselle puolen pääsee kätevästi maanalaista tunnelia pitkin. Vältän uuvuttavan pukeutumissession lisäksi yhden vaarallisen tienylityksen.

Uudet kujeet

Uudenvuoden juhlien teemana oli 1920-luku. Juhlat 5/5.

Olin tässä eräänä iltana syntymäpäivillä. Oli imperiumin parhaat paardit. Jäin mukavasti suustani kiinni mielenkiintoisen ihmisen kanssa, ja havahduin kaksi tuntia etukäteen kaavailemani poistumisajan jälkeen kellon olevan likaa. Seuraava päivä alkaisi aamutreeneillä ja vakaa tarkoitukseni oli poistua juhlista viimeistään 01.00. Näin ei käynyt. Saatuani kaksi kultaista kyytiläistä nakattua nukkumaan ja päästyäni viimein kämpille kello huiteli puolta neljää. Viitisen tuntia aikaa nukkua jos heti simahtaisi.

Liian myöhään liikaa kahvia. Sydän tykyttää. Tumtumtumtumtum. ”Noniin. Nukkumatti hoi, pois sieltä jäätelökulholta ja unihiekkaa tänne heti!” Tumtumtumtutum. ”Tätäkö on urheilun pitäminen ykkösasiana? Huitelen yömyöhään flunssassa ja jätän nukkumatta?” Tumtutmtutmtumtutmtum. ”Ei tule mitään. Pakkaan huomiset tavarat, jos vaikka sängystä nouseminen helpottaisi ja uni tulisi uudella yrittämällä.” Tumtumtutumtumtum. ”Näin eläen sitä varmaan pärjätään premierliigakisoissa…” Tumtumtumtumtum. ”Ei vieläkään. Keitän teetä ja yritän uudelleen.”

Joulu Rovaniemellä oli hyvä.
Tädin perheen kanssa matkalla haudoille.

Sain teeni kuppiin ja herätyskello soi. Se siitä sitten. Heitin rooibokseni viemäriin, pukeuduin ja nappasin treenikassini olalle. Pakko päästä aamukahvin ääreen rippittäytymään valmentajalle.

Ahdisti. Koin syyllisyyttä pitkäksi venyneestä illasta. Eipä siinä, yksi ilta sinne tänne on vain poikkeus sääntöön.  Syyllisyys kumpusi jostain syvempää ja pitemmältä ajalta.

Viimeaikoina olen usein päässyt nauttimaan ihanista kohtaamisista ystävien kanssa, mikä on suurta. Kylmästi tarkasteltuna olen kuitenkin nautiskellut vähän turhankin paljon. Karate on asia, josta haluan innostua ja saada iloa ja jossa haluan mennä eteenpäin. Urheilun vuoksi olen tehnyt ratkaisuja opiskeluiden suhteen, ja opintotauon tarkoituksena on mahdollistaa laadukas harjoittelu ja kehittyminen lajissa jota arvostan. Sopivassa määrin mukavat illanvietot tuovat vain tasapainoa harjoitteluun, mutta liiallisuuksiin lipsuessaan ne saavat fokuksen karkaamaan.

Salia siivoamassa vuoden 2016 kunniaksi.

Itkin kahvikupposen ääressä syyllisyyttäni valmentajalle, ja olo helpotti. Kaikki hyvin, elämä on jatkuvaa kurssin korjaamista jos tahtoo päästä määränpäähänsä karille rysähtämättä.  

Miten aamutreenit menivät? Hienosti. Tein tärkeän havainnon lyönnin palautuksesta. Oivalsin, että heikon rintarangan liikkuvuuteni vuoksi minun on aukaistava takajalkaa kiertyäkseni tarpeeksi. Ratkaisin siis vuosia kalvanneen ongelman. ITKIN TAAS. Nauroin ja itkin, mutta itkin kuitenkin.

Iltapäivän punttitreeni sujui hyvin, kyynelittä.

Ennätys

Eilen parkkeerasin tiukasti. Olin treeneistä matkalla ystävän luo iltapalalle ja näin mahdollisuuteni pysäköidä lähelle tämän ulko-ovea. Koska jokainen ottamatta jätetty askel joulukuisessa sateessa on voitto, päätin yrittää. Mahdollinen kolo oli varsin kapea, mutta ajamani auto ketterä (ja punainen). Päätin mahtua. Ajoin vaaarooovasti ja onnistuin. HELPOSTI. Peilit eivät kolisseet vähääkään.

Tämän tyypin vieressä on helppo hymyillä

Tuli autosta poistumisen aika. Ovi aukeni parikymmentä senttiä, ja ulospääsy tarkoitti pientä kiipeämistä, auto kun kapenee kattoa kohti. Yläkautta kömpiminen oli siis ainut mahdollisuus. Hetken pohdin uuden paikan metsästämistä, mutta innostuin henkilökohtaisen parkkiennätyksen tekemisestä sen verran että päätin yrittää. Hirvitti, mutta onnistuin! Väännön jälkeen verkkarit olivat melko nuohotut, tuli ihan lapsuus mieleen.

Palatessani ensiluokkaisen iltapalan (kiitos seuran) jälkeen autolle alkoi taas jännittää. Siinä se nökötti, ei auttanut kuin käydä taistoon. Avasin oven, ja sain ujutettua oikean jalkani sisään. Vedin itseäni oven yläreunasta kiinni pitäen ylemmäs saadakseni pujotettua myös byllyn autoon. Tehtävää vaikeutti kesken sujahtamisen saamani hysteerinen naurukohtaus, kun mietin miltä ponnisteluni näyttäisi videoituna. Sain lopulta berberinkin kyytiin, ja loppu sujui kuin itsestään.

Mikä oli tarinan opetus? Ei niin mikään.

#karateteamfinland + joku itsku

Viikonloppu oli aivan mainio. Se alkoi Italian maajoukkuevalmentaja Salvatore Lorian vetämällä leirillä Tapanilassa, ja jatkui vierailulla Arabianrantaan muuttaneiden ystävien luokse. Leiri sujui mukavasti, viimeaikoina löytynyt rento asenne kantoi, ja homma luisti. Yövyimme tikkurilan urheilutalon yhteydessä olevassa hotellissa seuran sistersien, Titan, Kaitsun ja Timosen Riinan kanssa. Mahtava porukka, hyvää aikaa.

Aina yhtä ihana Riina Timonen. Mitä keilaukseen tulee
niin oltiin porukan jumbot.

Lauantaina treenien jälkeen kävimme keilaamassa. Olin sysipaska, eikä se haitannut yhtään! Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta ei ole sitä. Muistan männävuosina ahdistuneeni vastaavassa tilanteessa. Nyt saatoin nauraa vilpittömästi pallon vieriessä viidennen kerran ränniin. Vaikka leirillä tuli paljon onnistumisia teknisissä ja lajitaitoa vaativissa harjoitteissa, tiedän tämän onnistumisen olevan kaikkein olennaisin, mitä tulee tulevaan kilpailumenestykseeni karatessa.

Leiri päättyi 6.12. Ystäväni tuli katsomaan viimeisiä treenejä ja nouti minut kotiinsa, jossa vietimme parhaan itsenäisyyspäivän miesmuistiin. Olen vieläkin ihan täpinöissäni siitä, kuinka upeita ihmisiä olen saanut elämääni. Kiitos Suvi ja SauIi!

Pelko

Tässä kohtaa harjoitusta kaikki oli vielä hyvin.

Eilen itkin harjoituksissa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tirautin. Silloin syynä taisi olla mörköilypäivän pahan tuulen eskaloituminen johonkin haastavaan harjoitteeseen joka ei ottanut sujuakseen, jolloin turhautuminen lopulta tiristi vedet silmiin. Eilen en kuitenkaan itkenyt turhautumisesta, kivusta, säikähdyksestä harmituksesta tai kodittomien puolesta. En liioin vihasta. Ei. Itkin kauhusta.

Kädelleni lensi kärpänen.

Se ei ollut mikä tahansa kärpänen, ei. Tavallinen, ketterä yksilö ei saa minua pois tolaltani. Tämä veijari oli hidas, ja se on liikaa. Pelkään kuollakseni hitaita kärpäsiä.

Hysteerinen suhtautumiseni näihin kuulemma harmittomiin öttiäisiin on yleinen naurunaihe maajoukkueleireillä ja seuran harjoituksissa talvisaikaan. Yllättävät kiljahdukset ja erittäin nopeatempoiset läpsimiskohtaukset huvittavat kanssatreenaajia ja rasittavat minua. Yksi ainoa havainto ilmoja laiskasti halkovasta kärpäsestä riittää laukaisemaan lopun harjoituksen kestävän  epäluuloisen ympäristön pälyilemisen.

Oksennus.

Kammoni takana on trauma, tai oikeastaan kaksi, jotka molemmat ajoittuvat ikävuoteen noin 15. Ensimmäisessä imuroin huonettani. Silloisessa huoneessani oli parveke, jolle päästäkseen oli avattava kaksi ovea. Kerran, avatessani pahaa aavistamatta näistä ovista ensimmäisen, järkytyin ja olin oksentaa. Ovien välitilassa, lopullisen ulko-oven vasemmassa ylänurkassa kuhisi satoja, ehkä tuhansia tokkuraisia kärpäsiä. Imuroin ne kaikki.

Samoihin aikoihin muistan kärsineeni huonekärpäsistä, jotka hurmaantuivat lukulamppuni loisteesta ja alkoivat pörrätä kasvojeni tienoolla aina, kun kattovalo sammutettiin. Kerran eräs poikkeuksellisen hidas yksilö, joka oli onnistunut välttää määrätietoisen metsästykseni, lensi laiskasti suoraan kohti. En osannut reagoida poikkeuksellisen hitaaseen tilannenopeuteen, ja kärpäsen onnistui sotkeutua silloin lapaluiden alle ulottuviin hiuksiini. Panikoin, ja muistan itkeneeni inhosta.

Linssilude? JOO!

Noin, nyt olen perustellut pelkoni. Joskus tämä järjetön kammoni ärsyttää todella, sillä talvisin tokkuraisia kärpäsiä piisaa, ja niitten jatkuva silmällä pito vie tilaa keskittymiseltä meneillään olevaan tehtävään. Olen kuitenkin yrittänyt opetella suhtautumista näihin ystäviin rakkaudella. Ne pakottavat minut havainnoimaan ympäristöäni samalla, kun keskityn harjoitteeseen, ja ovat siis treenikavereitani. Eivät ainakaan vielä rakkaimpia, mutta hyödyllisiä.

P.S. Keskustelimme lauantai-iltaa istuessamme omituisista peloista. Ystäväni kertoi pelkäävänsä napoja. Siihen verrattuna hitaitten kärpästen pelko ei mielestäni ole ollenkaan outoa. 

Marraskuu

Onneksi on ihmisiä, jotka saavat
hymyn huulille marraskuussakin.
Riina oli ilahduttamassa meitä maanantaina.
Lupasi tulla toistekin, ja tuleekin.
Tänään noudan hänet kanssani puntille.

Eilen treenisalilta lähtiessäni tunnustelin jalalla, mihin portaat loppuvat ennen astumistani vesisateeseen. En siksi, että olisin pudottanut piilolinssini, en käytä sellaisia, vaan koska oli niin turkasen sysipimeää. Metsässä ei ole kaupungin valoja (Vau mikä oivallus. Täytyypä oikein onnitella itseään tästä) ja pimeys on täydellinen. Kännykän taskulamppu ei riittänyt puolta metriä pidemmälle, mutta auto löytyi onneksi arvaamalla ja käsikopelolla.

On tätä pimeää tainnut jo tovin olla, mutta huomasin sen vasta nyt. Olen havainnut saman ilmiön aiemminkin. Kisakauden aikana säitä ei ehdi miettiä. Viikonlopuille on ohjelmaa, ja tiedossa on aina seuraava kilpailu jota varten tulee valmistautua. Sää tuntuu merkityksettömältä kun silmissä siintää tärkeä tehtävä. Nyt kisakausi on kuitenkin ohi, ja säähavainnoille on aikaa ihan toisella tavalla.

Ihmettelin tässä eräänä päivänä jo pari viikkoa jatkunutta, omassa mittapuussani pahasti kroonistunutta huonotuulisuutta. Ei paljon naurata. Tekisi mieli vain syödä, mököttää ja nukkua päiväunia. Tiedossa olevat mukavatkin asiat tuntuvat hitusen väsyttäviltä. Joku helpotti oloani toteamalla, että kaamoshan se mörköyteni aiheuttaa. Syyllisen löytyminen helpotti vähän. Hatutus ei kumpuakaan ainoastaan halpamaisesta kiittämättömyydestä etuoikeutettua elämää ja sitä täyttäviä upeita ihmisiä kohtaan. Minun vain pitäisi olla juuri nyt Balilla. 

Marraskuussa kurjuus on maksimoitu. Ihan ei sada lunta, sataa vettä. Siksi on märkää ja pimeää. Ihmiset jäävät autojen alle kun eivät käytä heijastinta, lenkkarit kastuvat, sormet ovat kohmeessa kun hanskat hukkuivat pimeydessä vesilätäkköön, eikä pyörän lukko aukea kohmeisilla sormilla. Suomalaista marraskuuta ei kestä kuin suomalainen, ylpeytensä voimalla. Ylpeys kumpuaa kuulumisesta siihen pikkiriikkiseen vähemmistöön maailmassa, joka on niin pahuksen kova puremaan hammasta että paikat irtoavat. Minäkin olen ylpeä ja siksi kestän. HELLLPOSTI.  

Isänpäivänä söimme maailman parasta brownieta. Syy hymyyn istuu
tässä kuvassa kuitenkin vieressäni. Arosen Ilmo on maailman paras isä.

Marraskuussa on varmasti paljon ihan mahtavia asoita, joita en tällä hetkellä keksi kuin yhden, sillä mökötykseni on pahasti kesken. Marraskuu kestää vain 30 päivää. 28 olisi jo liikaa vaadittu, se on jostain ihmeen syystä varattu helmikuulle. Marraskuu voisi kuitenkin kestää myös 31 päivää. Kiitos siitä yhdestä päivästä joka puuttuu! Toinen hyvä asia marraskuussa on, että sen jälkeen alkaa joulukuu, jolloin on kynttilöitä ja hyvä meininki, sillä joulu se tulla jollottaa, telkkarista tulee tonttuohjelmia ja itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Jouluna saa suklaata ja kinkkua ja sen jälkeen on uusivuosi, mikä on melko turha juhla, mutta aloittaa kivasti uuden vuoden. Kouluissa alkaa KEVÄTlukukausi, ja päivä alkaa pidetä. Helmikuussahan on jo kevät. Eikä aikaakaan kun on jo kesä.

Sakko

Pahoitin jonkun mielen. Tahtomattani, kuten aina. Parkkeerasin autoni kadunvarteen paikalle, johon se melkein mahtui. Eturenkaat jäivät kyseenalaiselle alueelle, mutta auton eteen jäi tarpeeksi suuri kolo pihalle ajamiseen. Näin ainakin arvioin ja olin tyytyväinen. Aamulla vereni seisahti kurkistaessani ikkunasta ja nähdessäni pyyhkijän alla liehuvan lapun. 80 € pikavoitto ei ole aamunavauksista mieltäylentävin. Tepastelin harmistuneena siirtämään autoani, nappasin lappusen käteeni ja riemastuin. Se ei ollutkaan parkkipirkolta.

Että semmosta.

Huvituin suuresti. Hihittelin tälle mainiolle pikkukirjeelle koko aamupäivän ja vielä illallakin. Nyt se koristaa keittiöni seinää. Jossain takaraivossa painoi pieni syyllisyys siitä, että olin ilmeisestikin arvioinut väärin ja tahtomattani aiheuttanut jollekin vaivaa ja mielipahaa. Lappusesta aiheutunut riemu kuitenkin nitisti ikävän tunteen. Otin sitä paitsi opikseni. Siirsin auton, enkä jatkossa aio parkkeerata samoin.

Selfie medisiinalla.
Käyn sännöllisesti siellä lounaalla. 

Tänään latasin takaluukkuun leirikamppeet ja starttasin uljaan biilini varmasti täysin lailliselta paikalta. Lähdemme Kaitsun ja Titan kanssa Pajulahteen maajoukkueleirille. Ihanaa päästä harjoittelemaan kaikessa rauhassa muiden innokkaiden kanssa asioita, jotka hienosti menneen kisakauden aikana ovat nousseet pinnalle. Into kehittyä on kova. Luvassa on varmasti hyvää nopeusaltistusta, sillä leiri toimii viimeistelynä Jakartan nuorten MM-kisoihin lähtijöille.

Kaitsu muuten täyttää tänään pyöreitä vuosia. Puoli vuosisataa. On vähän neuvoton olo kun tuntuu, etteivät sanat riitä. En voi sanoa tai antaa tälle miehelle mitään, mikä riittäisi osoittamaan kuinka paljon hän minulle merkitsee ja kuinka paljon häntä arvostan.

Hymy

Eilen poljin vesisateessa. Olin hoksannut pukea sadetakin, jonka huppu ei tahtonut pysyä päässä. Tuuli piiskasi naamaan pieniä pisaroita ja lehtiä. Otsa oli kurtussa ja niska jäykkä, mutta hymyilin. En hokenut päässäni mantraa ”tää on oikeesti ihan kivaa ja eipähän ainakaan oo liukasta”, tai ”fake it until you make it”. Ei, typerä ja tilanteeseen täysin sopimaton virnistykseni vaan livahti kasvoille, merkillisen ja syvän onnenkokemuksen vuoksi.

Muistan samanlaisen onnentunteen jostain ala-asteajoilta, liukastellessani keväällä kouluun peilijäistä metsätietä pitkin. Silloin kuuntelin Maija Vilkkumaan Ei-albumia, eilen korvissani taisi soida Kent. Artistit ovat kokemukselle kuitenkin yhdentekeviä. Olennaista on hetken järjettömyys. Ei mistään johtuva, äkillinen hyvänolon tunne. On niin paljon, mistä kiittää.

Takana on huikea kisakausi. Yhtenä haastavana tavoitteena oli ottaa ensimmäinen Premierliigamitali, ja muutenkin pärjäillä näissä piinkovissa Karate1-turnauksissa. En olisi arvannut mitalitavoitteen toteutuvan heti kauden avauskisassa Istanbulissa, josta kotiin tuli pronssia. Finnish Open cupin avoimen sarjan voitto seuraavalla viikolla oli niin ikään hieno saavutus. Banzai-cup tarjosi vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja paljon otteluita, ja Salzburgin Karate1 kisa oli upea. Viidenkymmenenkolmen naisottelijan joukossa 5. sija on hyvä saavutus, olkoonkin että semifinaalissa ja pronssiottelussa tuli takkiin.  

Mahtui väliin yksi ensimmäisen-kierroksen-tappio-ja-suihkuun- kisakin Saksan Coburgissa, mutta kömmähdyksiä sattuu ja niistä opitaan.

Monta yritystä, ei voittoa.

Hymyyn on syytä. Silti väitän, että merkillinen sadepäivien virnistykseni ei johdu pelkästään hyvin sujuneesta kaudesta. Totta kai karaten rooli elämässäni on merkittävä, ja karate-elämän sujuminen heijastelee fiiliksiini arjessa, mutta en missään nimessä usko sen olevan ainut syy tämän hetken onneen. Oikeastaan en edes tiedä, kumpi asiassa on muna ja kumpi kana. Olenko onnellinen voidessani täyttää arkeni merkityksillä tehtävillä ja ihmissuhteilla, ja pärjään siksi kilpailuissa, vai pärjäänkö kilpailuissa ja olen siksi onnellinen ja jaksan tehdä merkityksellisiä asioita ja vaalia ihmissuhteita. Epäilen ensimmäistä, mutta en voi sanoa varmaksi.

Salzburgin linnassa turistina hienon kisan jälkeen.

Asioiden järjestyksellä ei lopulta ole
merkitystä. Olennaista on, että tämän hetken kierre on positiivinen. Motivaatio harjoitella, kehittyä ja rakastaa ihmisiä on hyvä. Pyrin tekemään tulevat valintani elämässä siten, että kierre saa jatkua ja ruokkia itseään.