Ennätys

Eilen parkkeerasin tiukasti. Olin treeneistä matkalla ystävän luo iltapalalle ja näin mahdollisuuteni pysäköidä lähelle tämän ulko-ovea. Koska jokainen ottamatta jätetty askel joulukuisessa sateessa on voitto, päätin yrittää. Mahdollinen kolo oli varsin kapea, mutta ajamani auto ketterä (ja punainen). Päätin mahtua. Ajoin vaaarooovasti ja onnistuin. HELPOSTI. Peilit eivät kolisseet vähääkään.

Tämän tyypin vieressä on helppo hymyillä

Tuli autosta poistumisen aika. Ovi aukeni parikymmentä senttiä, ja ulospääsy tarkoitti pientä kiipeämistä, auto kun kapenee kattoa kohti. Yläkautta kömpiminen oli siis ainut mahdollisuus. Hetken pohdin uuden paikan metsästämistä, mutta innostuin henkilökohtaisen parkkiennätyksen tekemisestä sen verran että päätin yrittää. Hirvitti, mutta onnistuin! Väännön jälkeen verkkarit olivat melko nuohotut, tuli ihan lapsuus mieleen.

Palatessani ensiluokkaisen iltapalan (kiitos seuran) jälkeen autolle alkoi taas jännittää. Siinä se nökötti, ei auttanut kuin käydä taistoon. Avasin oven, ja sain ujutettua oikean jalkani sisään. Vedin itseäni oven yläreunasta kiinni pitäen ylemmäs saadakseni pujotettua myös byllyn autoon. Tehtävää vaikeutti kesken sujahtamisen saamani hysteerinen naurukohtaus, kun mietin miltä ponnisteluni näyttäisi videoituna. Sain lopulta berberinkin kyytiin, ja loppu sujui kuin itsestään.

Mikä oli tarinan opetus? Ei niin mikään.

#karateteamfinland + joku itsku

Viikonloppu oli aivan mainio. Se alkoi Italian maajoukkuevalmentaja Salvatore Lorian vetämällä leirillä Tapanilassa, ja jatkui vierailulla Arabianrantaan muuttaneiden ystävien luokse. Leiri sujui mukavasti, viimeaikoina löytynyt rento asenne kantoi, ja homma luisti. Yövyimme tikkurilan urheilutalon yhteydessä olevassa hotellissa seuran sistersien, Titan, Kaitsun ja Timosen Riinan kanssa. Mahtava porukka, hyvää aikaa.

Aina yhtä ihana Riina Timonen. Mitä keilaukseen tulee
niin oltiin porukan jumbot.

Lauantaina treenien jälkeen kävimme keilaamassa. Olin sysipaska, eikä se haitannut yhtään! Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta ei ole sitä. Muistan männävuosina ahdistuneeni vastaavassa tilanteessa. Nyt saatoin nauraa vilpittömästi pallon vieriessä viidennen kerran ränniin. Vaikka leirillä tuli paljon onnistumisia teknisissä ja lajitaitoa vaativissa harjoitteissa, tiedän tämän onnistumisen olevan kaikkein olennaisin, mitä tulee tulevaan kilpailumenestykseeni karatessa.

Leiri päättyi 6.12. Ystäväni tuli katsomaan viimeisiä treenejä ja nouti minut kotiinsa, jossa vietimme parhaan itsenäisyyspäivän miesmuistiin. Olen vieläkin ihan täpinöissäni siitä, kuinka upeita ihmisiä olen saanut elämääni. Kiitos Suvi ja SauIi!