Pelko

Tässä kohtaa harjoitusta kaikki oli vielä hyvin.

Eilen itkin harjoituksissa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tirautin. Silloin syynä taisi olla mörköilypäivän pahan tuulen eskaloituminen johonkin haastavaan harjoitteeseen joka ei ottanut sujuakseen, jolloin turhautuminen lopulta tiristi vedet silmiin. Eilen en kuitenkaan itkenyt turhautumisesta, kivusta, säikähdyksestä harmituksesta tai kodittomien puolesta. En liioin vihasta. Ei. Itkin kauhusta.

Kädelleni lensi kärpänen.

Se ei ollut mikä tahansa kärpänen, ei. Tavallinen, ketterä yksilö ei saa minua pois tolaltani. Tämä veijari oli hidas, ja se on liikaa. Pelkään kuollakseni hitaita kärpäsiä.

Hysteerinen suhtautumiseni näihin kuulemma harmittomiin öttiäisiin on yleinen naurunaihe maajoukkueleireillä ja seuran harjoituksissa talvisaikaan. Yllättävät kiljahdukset ja erittäin nopeatempoiset läpsimiskohtaukset huvittavat kanssatreenaajia ja rasittavat minua. Yksi ainoa havainto ilmoja laiskasti halkovasta kärpäsestä riittää laukaisemaan lopun harjoituksen kestävän  epäluuloisen ympäristön pälyilemisen.

Oksennus.

Kammoni takana on trauma, tai oikeastaan kaksi, jotka molemmat ajoittuvat ikävuoteen noin 15. Ensimmäisessä imuroin huonettani. Silloisessa huoneessani oli parveke, jolle päästäkseen oli avattava kaksi ovea. Kerran, avatessani pahaa aavistamatta näistä ovista ensimmäisen, järkytyin ja olin oksentaa. Ovien välitilassa, lopullisen ulko-oven vasemmassa ylänurkassa kuhisi satoja, ehkä tuhansia tokkuraisia kärpäsiä. Imuroin ne kaikki.

Samoihin aikoihin muistan kärsineeni huonekärpäsistä, jotka hurmaantuivat lukulamppuni loisteesta ja alkoivat pörrätä kasvojeni tienoolla aina, kun kattovalo sammutettiin. Kerran eräs poikkeuksellisen hidas yksilö, joka oli onnistunut välttää määrätietoisen metsästykseni, lensi laiskasti suoraan kohti. En osannut reagoida poikkeuksellisen hitaaseen tilannenopeuteen, ja kärpäsen onnistui sotkeutua silloin lapaluiden alle ulottuviin hiuksiini. Panikoin, ja muistan itkeneeni inhosta.

Linssilude? JOO!

Noin, nyt olen perustellut pelkoni. Joskus tämä järjetön kammoni ärsyttää todella, sillä talvisin tokkuraisia kärpäsiä piisaa, ja niitten jatkuva silmällä pito vie tilaa keskittymiseltä meneillään olevaan tehtävään. Olen kuitenkin yrittänyt opetella suhtautumista näihin ystäviin rakkaudella. Ne pakottavat minut havainnoimaan ympäristöäni samalla, kun keskityn harjoitteeseen, ja ovat siis treenikavereitani. Eivät ainakaan vielä rakkaimpia, mutta hyödyllisiä.

P.S. Keskustelimme lauantai-iltaa istuessamme omituisista peloista. Ystäväni kertoi pelkäävänsä napoja. Siihen verrattuna hitaitten kärpästen pelko ei mielestäni ole ollenkaan outoa.