Aalborg

Jaahas. Tein sen taas. Väänsin työllä ja tuskalla tekstiä parikymmentä minuuttia, hipaisin kämmenellä väärää kohtaa ja tuhosin kaiken. Ai enkö tallentanut? No en tallentanut.

Kuuntelen korvatulpanomaisilla kuulokkeillani klassista pianomusiikkia. En tällä kertaa nauttiakseni siitä, vaan koittaakseni epätoivoisesti hukuttaa seinän takana kohta vuoden pöristelleiden remonttireiskojen ryskäämisen jo valmiiksi harhailevia ajatuksiani sotkemasta. Joku voi pitää minua musiikin väärinkäyttäjänä, mutta juuri nyt ei kiinnosta yhtään.

Kovasta kitinästä huolimatta elämä on mallillaan. Olen palannut Turkuun Tanskan Aalborgista, kirjahyllyllä lepää tuore PM-kulta muistona reissusta ja hellalla kiehuvat kananmunat. Kananmunat ovat iloinen asia. Viikonloppu oli upea, ja nyt valmistaudun jo seuraaviin mittelöihin. Perjantaina seison Salzburgin premierliigakisojen puntarissa.  

Aalborgin lentoa odotellessa

Palaan muistelemaan viime viikonloppua. Tunnepitoinen matka, josta ääni on vieläkin käheänä. Otin tehtäväkseni päihittää henkilökohtaisesti muitten maitten joukkueet kannustamisessa. Iso ääni on vahvuuteni, mutta nyt siitä ei ole paljoa jäljellä. Kuulostan niiltä tyypeiltä joiden puhelinnumerot alkavat numeroilla 0700.

Lähtö Aalborgiin oli vauhdikas. Olin torstaina mennyt Puukankaiden luo arabianrantaan hakeakseni hyvää fiilistä kisoihin ja välttääkseni heräämästä keskellä yötä, kentällä kun oli määrä olla 05.30. Helsingissä myös piipahtamassa ollut isäni noutaisi minut kentälle aamuviideltä. Suloiset unet itselleni taatakseni työnsin korvatulpat syvälle korviini ja nukuin kuin lapsi, kunnes joku potki minut hereille. Sauli.

”Emma pitäsköhän sun herätä?”

Hyökkäsin kännykkäni kimppuun nähdäkseni ajan. 05.03, kolme puhelua isältä. Ehdin käydä vaa’alla toteamassa, ettei tänään tarvitsisi syödä mitään ja jumpatakin ehkä täytyisi, puin päälleni ja säntäsin ulos. Istuin 05.13 autossa, ja meikkasin ihanan isäni kanssa jutustellen. Ehdimme kentälle sovitusti. Tehokas aamu, joskin purkkaa teki mieli. Aamiaisesta ei tarvinnut haaveilla, hampaitten pesusta kylläkin.

Tuplaespresson jälkeen.

Kööpenhaminassa odottelimme jokusen tunnin vaihtolentoa ja istuimme Kaitsun ja Helenan kanssa mehubaarissa. Tuplaespressoani odotellessani kävimme innostavaa keskustelua vapaudesta. Olin pikkiriikkisen herkässä tilassa ja minut valtasi itkettävä onnen tunne. Sain kiinni siitä, kuinka vapaa olen. Vapaa tavoittelemaan unelmiani ja heittäytymään karatessa kilvoitteluun ja myöhemmin vaikkapa lääketieteeseen. Vapaa tutustumaan hyvin erilaisiin ihmisiin. Vapaa tanssimaan pöydillä tai pistämään tupakaksi, jos sellainen olo tulisi. Onneksi ei tähän asti ole tullut, ei ole viisasta se touhu. Mehubaarissa tupakointi olisi sitä paitsi saattanut aiheuttaa pahennusta. Olisin vain tullut ajetuksi sellaiseen koomiseen lasikoppiin Cameltarrojen keskelle. Niissä täytyy muuten olla aivan maagisen kova imu ilmastoinnissa, sillä ohi kävellessä tupakka ei haise yhtään, vaikka koppero on yhdeltä seinältään avoin. Siellä sitten olisin yskinyt, kun en oikein tuota harrastusta hallitse.

No jopas nyt karkasi juttu.

Oivallusta seurannut onnentunne oli niin merkillinen, etten mitenkään voi tavoittaa sitä sanoin. Urheilusta ja suurista tunteista puhuttaessa mieleen nousevat päällimmäisinä kilpailuihin liittyvä myllerrys, mikä on urheilun suola ja kuuluu jokaiseen kilpailuun. Tällaisten matkalla käytyjen keskustelujen laukaisemat iloitkut ovat yllättävämpiä, eikä sellaisista muista mainita, kun puhutaan urheilun hienoudesta. Olen kuitenkin ollut vastaavassa tilanteessa ennenkin. Niinä hetkinä aina muistan, miksi rakastan tätä kaikkea.

Hassua kyllä, vaikka kisa meni hyvin ja nautin todella ottelemisesta ja finaalin voittamisesta, ei palkintopallilla seistessä kokemani tyytyväisyys vetänyt vertoja mehubaarissa pillittämiselle.

Lähelle sen kaltaista onnea pääsin kuitenkin vielä kahdesti. Tanssiessani yössä vuoden 2016 Pohjoismaitten mestaruutta, ja seuraavana aamuna kello seitsemän aamiaispöydässä käymäni oivan keskustelun myötä. Ei pöllömpi viikonloppu.

En ole varma näinkö unta vai kertoiko joku ystävistäni eilen erään ruotsalaisen vaateketjun myyvän vyölaukkuja. Käyn nyt tarkistamassa asian.

Kävelinoveepäi

Kauden ensimmäinen kilpailu Tallinnassa oli menestys. En nyt leiju sillä sen enempää, mutta tekstin kulun kannalta paluu tammikuulle on mielekästä vaikka silloin olikin vielä talvi ja nyt on kevät. Tallinnassa kauden avauskisassa otin omassa painoluokassani ja avoimessa sarjassa yhteensä seitsemän ottelua, ja kulki. Voi että kun kulki.  

Avoimen painoluokan ensimmäiseen matsiin sain vastaani ruotsalaisen raskaan sarjan naisen. Ottelun tiimellyksessä iskuja vaihdettiin, ja eräs ruotsalaisen lyönneistä nasahti ikävästi poskipäähän. Liian kova osuma hieman söi, mutta tilanne jatkui ja pääsin hyödyntämään jälkitilanteen lyömällä vuorostani. Lyönnin palautuksessa ilmeisesti pukkasin kilpasiskoa sen verran, että tämä kompastui ja mätkähti tatamille. Tuomari huusi tilanteen poikki ja meidät huudettiin viivalle. Tunsin kuinka poskipää turposi, ja yritin pikkuisen irvistellä viivalla ilmaistakseni kärsimykseni selvästi kontrolloimattomasta lyönnistä, sillä tuomari hääräsi vain teatteri-itkua tuhertavan ruotsalaisen luona. Ei auttanut. Päätuomari siirtyi antamaan tuomionsa vilkaisemattakaan minuun. MINÄ sain varoituksen liian kovasta kontaktista. No, elämä on. Jälkeenpäin videolta katsottuna ymmärsin tuomion, joskaan se ei muuta sitä yhtään oikeammaksi. 

Voitin ottelun, ja koska seuraava olisi tulossa tuota pikaa, en viitsinyt hakea jäitä. Ongelma oli kuitenkin vain kosmeettinen. Jälkeenpäin vähän kadutti, tulevat vaivat kun olisivat voineet olla kovasti pienempiä jos olisin käynyt noutamassa niitä kylmiä heti.  

Vielä ihan OK. 

Viikonloppu sujui hyvin menneen kisan jälkeisessä hyrinässä. Poski oli turvonnut ja sinersi, mutta ihan sievällä tavalla. Siitä on jo tovi kun viimeksi sain mustan silmän, ja olin autuaasti unohtanut mitä turpiin saanut habitus naiselle merkitsee sen välittömän harmituksen lisäksi, minkä jokainen peiliin vilkaisu seuraavan parin viikon ajan aiheuttaa. Ai mitä? No, kummastuneitten, huvittuneitten ja säälivien katseiden lisäksi kaupassa käynti veljien tai miespuolisten ystävien kanssa on hivenen kiusallista. Ärsyttävintä on sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden yllä leijuva lausumattomien kysymysten pilvi, jolle olen koettanut keksiä luontevan haihdutustavan siinä toistaiseksi onnistumatta. Mustan silmän kanssa 80% keskusteluista avataan seuraavasti: 

1. Onks sul musta silmä? 

-Tähän koen vastustamatonta halua vastata kieltävästi. 

2. Ooks saanu turpaas? 

-Tämä ärsyttää, sillä heikkona yksilönä sisältäni kumpuaa tarve huutaa ”mut mä voitin hei sen matsin”, enkä haluaisi myöntää olevani kanssaihmisten arvonannolle niin kipeä, että lankean selittelyihin. Olisi ihanaa voida vastata guruna vain ”joo.” 

3. Oliks rankka viikonloppu? 

-Niin. Mitä tähän nyt sitten vastaa tilanteessa, jossa kysyjä ei tiedä vapaa-ajanvietostani mitään, enkä tahtoisi sitä myöskään paljastaa? 

4. HAHAHHAHA! 

-Ehdottomasti paras reaktio, ei vaadi minulta olkien kohautusta tai ylävitosta kummempaa rektiota, mutta asia on käsitelty. 

Viikon jälkeen.

Vaikka edellämainitut tokaisut ja kysymykset ovat hitusen ennalta-arvattavia, ovat ne ensimmäistä lukuunottamatta täysin ymmärrettäviä, inhimmillisiä ja jopa ihan toivottavia. Mainitsemattomaan viidennekseen reaktioista mahtuvat hyvät ja huonot yllättävät kommentit, ja lisäksi vaihtoehdoista kaikkein kiusallisin, asian käsittelemättä jättäminen. Tämä jos jokin tekee tunnelmasta vaivaantuneen. Panda pomppii ympärillämme, eikä kukaan tervehdi sitä. Asia ikään kuin roikkuu ilmassa. Keskustelutoveri vaikuttaa koko ajan siltä, kun haluaisi sanoa jotain muttei ihan viitsi. Minut se saa epäilemään, että nenästäni roikkuu joku röllykkä, kunnes taas muistan näyttäväni pandalta. 

 Muistettuani asioiden todellisen laidan, ihmettelen miksei vastapuoli ole rohkeasti nostanut asiaa esiin. Sitten muistan ärsyyntymiseni oikeastaan jokaista asian esiinottotapaa kohtaan ja mietin, haluaisinko itse olla se päivän neljänneskymmenes ihminen joka kysyy jotakin mustasta silmästäni. Niinpä niin. Taidan olla tässä(kin) suhteessa aika vaikea ihminen miellyttää. Asian luontevan käsittelytavan keksimistä odotellessa pitänee harjoitella puolustamista.

Talvi

Leirilleeeee! Ei tänään mutta huomenna. Ihana päästä pitkästä aikaa Pajulahden patojen ääreen treenaamaan tuttujen turpien kanssa. Siellä on lauantaina kuulemma seiväskisatkin, joita olisi lystiä päästä katsomaan. Toivottavasti illan aikataulu antaisi hiukan myöten.

Tänään nautiskelin rapsakasta säästä. Aamulla pukemiseen meni puolisen tuntia. Housuvalinta tuotti eniten tuskaa. Oli kovin haastavaa löytää housut, joiden alle voisi pukea tykit ja jotka silti näyttäisivät hyvältä vinkkeleiden (=huopikkaiden) kanssa. Seuraava haaste oli löytää viimeksi yli vuosi sitten käytetyt Rukan pinkit paholaiset jostakin kaapin syövereistä. Terminologiaa selventääkseni totean nyt tarkoittavani diktaattoreilla/tykeillä/paholaisilla pitkiä kalsareita. Niitähän voi kutsua oikeastaan miksi vain monikkomuotoiseksi asiaksi. Diktaattorit on nimityksistä lähinnä sydäntäni.

Löydetty. Päädyin survomaan päälle farkkutrikoot ja asu olikin puoliksi valmis. Paitavalinta oli tänään helppo, takkia tuumin tovin. Krimiturkki olisi 27 asteen pakkaseen ollut oiva vaihtoehto, mutta koska olen hukannut suosikkipiponi, ei huputon takki tullut kysymykseen. Päälle päätyi naulakosta paksu sininen nahkatakki, jossa on tarvittaessa koko pään kätkevä karvahuppu. Paljon karvoja, erittäin hyvä. Sain suljettua hupun sopivaan suppuun käärimällä pienen violetin villapeiton kaulaani. Poistuin viimein kämpiltä kädet syvälle taskuihin työnnettynä, sillä olen pipon lisäksi hukannut myös ainoat lapaseni. Tiistaina poljin kouluun villasukat käsissä, ja puolen kilometrin matkan jälkeen sormia sulatellessani totesin idean kelvottomaksi. Ystäväni ehdotti pakastepussien vetämistä villasukkien päälle tuulenpitävyyden lisäämiseksi, mutta se olisi jo outoa. Kädet taskuihin, siis!

Kävely eskimoasussa on paitsi kömpelöä, myös vaarallista. Mainio karvahuppu blokkaa tuulen ja kylmyyden lisäksi kaiken näkyvyyden sivuille, minkä vuoksi risteyksissä on pyörittävä typerän näköisesti pituusakselinsa ympäri ennen turvallista tienylitystä. Onneksi yksi kierros yleensä riittää. Kuulonsakaan ei voi luottaa, sillä rauhalliseen taaperrukseeni kuuluu olennaisena osana musiikin kuuntelu. Käsineettömyyden etuja on näppäryys kappaleiden vaihtamisessa, kun ei ensin tarvitse riisua lapasia.

Niinpä niin, hengissä selviäminen arktisessa Turussa on onnen kauppaa ja kiitän luojaani jokaisesta päivästä. Seuraava haaste on tehdä vahinkoilmoitus tuhoutuneesta läppäristä, ja metsästää ruokaa. Onneksi tähtäimessäni olevaan opiskelijaruokalaan pihan toiselle puolen pääsee kätevästi maanalaista tunnelia pitkin. Vältän uuvuttavan pukeutumissession lisäksi yhden vaarallisen tienylityksen.

Uudet kujeet

Uudenvuoden juhlien teemana oli 1920-luku. Juhlat 5/5.

Olin tässä eräänä iltana syntymäpäivillä. Oli imperiumin parhaat paardit. Jäin mukavasti suustani kiinni mielenkiintoisen ihmisen kanssa, ja havahduin kaksi tuntia etukäteen kaavailemani poistumisajan jälkeen kellon olevan likaa. Seuraava päivä alkaisi aamutreeneillä ja vakaa tarkoitukseni oli poistua juhlista viimeistään 01.00. Näin ei käynyt. Saatuani kaksi kultaista kyytiläistä nakattua nukkumaan ja päästyäni viimein kämpille kello huiteli puolta neljää. Viitisen tuntia aikaa nukkua jos heti simahtaisi.

Liian myöhään liikaa kahvia. Sydän tykyttää. Tumtumtumtumtum. ”Noniin. Nukkumatti hoi, pois sieltä jäätelökulholta ja unihiekkaa tänne heti!” Tumtumtumtutum. ”Tätäkö on urheilun pitäminen ykkösasiana? Huitelen yömyöhään flunssassa ja jätän nukkumatta?” Tumtutmtutmtumtutmtum. ”Ei tule mitään. Pakkaan huomiset tavarat, jos vaikka sängystä nouseminen helpottaisi ja uni tulisi uudella yrittämällä.” Tumtumtutumtumtum. ”Näin eläen sitä varmaan pärjätään premierliigakisoissa…” Tumtumtumtumtum. ”Ei vieläkään. Keitän teetä ja yritän uudelleen.”

Joulu Rovaniemellä oli hyvä.
Tädin perheen kanssa matkalla haudoille.

Sain teeni kuppiin ja herätyskello soi. Se siitä sitten. Heitin rooibokseni viemäriin, pukeuduin ja nappasin treenikassini olalle. Pakko päästä aamukahvin ääreen rippittäytymään valmentajalle.

Ahdisti. Koin syyllisyyttä pitkäksi venyneestä illasta. Eipä siinä, yksi ilta sinne tänne on vain poikkeus sääntöön.  Syyllisyys kumpusi jostain syvempää ja pitemmältä ajalta.

Viimeaikoina olen usein päässyt nauttimaan ihanista kohtaamisista ystävien kanssa, mikä on suurta. Kylmästi tarkasteltuna olen kuitenkin nautiskellut vähän turhankin paljon. Karate on asia, josta haluan innostua ja saada iloa ja jossa haluan mennä eteenpäin. Urheilun vuoksi olen tehnyt ratkaisuja opiskeluiden suhteen, ja opintotauon tarkoituksena on mahdollistaa laadukas harjoittelu ja kehittyminen lajissa jota arvostan. Sopivassa määrin mukavat illanvietot tuovat vain tasapainoa harjoitteluun, mutta liiallisuuksiin lipsuessaan ne saavat fokuksen karkaamaan.

Salia siivoamassa vuoden 2016 kunniaksi.

Itkin kahvikupposen ääressä syyllisyyttäni valmentajalle, ja olo helpotti. Kaikki hyvin, elämä on jatkuvaa kurssin korjaamista jos tahtoo päästä määränpäähänsä karille rysähtämättä.  

Miten aamutreenit menivät? Hienosti. Tein tärkeän havainnon lyönnin palautuksesta. Oivalsin, että heikon rintarangan liikkuvuuteni vuoksi minun on aukaistava takajalkaa kiertyäkseni tarpeeksi. Ratkaisin siis vuosia kalvanneen ongelman. ITKIN TAAS. Nauroin ja itkin, mutta itkin kuitenkin.

Iltapäivän punttitreeni sujui hyvin, kyynelittä.

Ennätys

Eilen parkkeerasin tiukasti. Olin treeneistä matkalla ystävän luo iltapalalle ja näin mahdollisuuteni pysäköidä lähelle tämän ulko-ovea. Koska jokainen ottamatta jätetty askel joulukuisessa sateessa on voitto, päätin yrittää. Mahdollinen kolo oli varsin kapea, mutta ajamani auto ketterä (ja punainen). Päätin mahtua. Ajoin vaaarooovasti ja onnistuin. HELPOSTI. Peilit eivät kolisseet vähääkään.

Tämän tyypin vieressä on helppo hymyillä

Tuli autosta poistumisen aika. Ovi aukeni parikymmentä senttiä, ja ulospääsy tarkoitti pientä kiipeämistä, auto kun kapenee kattoa kohti. Yläkautta kömpiminen oli siis ainut mahdollisuus. Hetken pohdin uuden paikan metsästämistä, mutta innostuin henkilökohtaisen parkkiennätyksen tekemisestä sen verran että päätin yrittää. Hirvitti, mutta onnistuin! Väännön jälkeen verkkarit olivat melko nuohotut, tuli ihan lapsuus mieleen.

Palatessani ensiluokkaisen iltapalan (kiitos seuran) jälkeen autolle alkoi taas jännittää. Siinä se nökötti, ei auttanut kuin käydä taistoon. Avasin oven, ja sain ujutettua oikean jalkani sisään. Vedin itseäni oven yläreunasta kiinni pitäen ylemmäs saadakseni pujotettua myös byllyn autoon. Tehtävää vaikeutti kesken sujahtamisen saamani hysteerinen naurukohtaus, kun mietin miltä ponnisteluni näyttäisi videoituna. Sain lopulta berberinkin kyytiin, ja loppu sujui kuin itsestään.

Mikä oli tarinan opetus? Ei niin mikään.

#karateteamfinland + joku itsku

Viikonloppu oli aivan mainio. Se alkoi Italian maajoukkuevalmentaja Salvatore Lorian vetämällä leirillä Tapanilassa, ja jatkui vierailulla Arabianrantaan muuttaneiden ystävien luokse. Leiri sujui mukavasti, viimeaikoina löytynyt rento asenne kantoi, ja homma luisti. Yövyimme tikkurilan urheilutalon yhteydessä olevassa hotellissa seuran sistersien, Titan, Kaitsun ja Timosen Riinan kanssa. Mahtava porukka, hyvää aikaa.

Aina yhtä ihana Riina Timonen. Mitä keilaukseen tulee
niin oltiin porukan jumbot.

Lauantaina treenien jälkeen kävimme keilaamassa. Olin sysipaska, eikä se haitannut yhtään! Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta ei ole sitä. Muistan männävuosina ahdistuneeni vastaavassa tilanteessa. Nyt saatoin nauraa vilpittömästi pallon vieriessä viidennen kerran ränniin. Vaikka leirillä tuli paljon onnistumisia teknisissä ja lajitaitoa vaativissa harjoitteissa, tiedän tämän onnistumisen olevan kaikkein olennaisin, mitä tulee tulevaan kilpailumenestykseeni karatessa.

Leiri päättyi 6.12. Ystäväni tuli katsomaan viimeisiä treenejä ja nouti minut kotiinsa, jossa vietimme parhaan itsenäisyyspäivän miesmuistiin. Olen vieläkin ihan täpinöissäni siitä, kuinka upeita ihmisiä olen saanut elämääni. Kiitos Suvi ja SauIi!

Pelko

Tässä kohtaa harjoitusta kaikki oli vielä hyvin.

Eilen itkin harjoituksissa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tirautin. Silloin syynä taisi olla mörköilypäivän pahan tuulen eskaloituminen johonkin haastavaan harjoitteeseen joka ei ottanut sujuakseen, jolloin turhautuminen lopulta tiristi vedet silmiin. Eilen en kuitenkaan itkenyt turhautumisesta, kivusta, säikähdyksestä harmituksesta tai kodittomien puolesta. En liioin vihasta. Ei. Itkin kauhusta.

Kädelleni lensi kärpänen.

Se ei ollut mikä tahansa kärpänen, ei. Tavallinen, ketterä yksilö ei saa minua pois tolaltani. Tämä veijari oli hidas, ja se on liikaa. Pelkään kuollakseni hitaita kärpäsiä.

Hysteerinen suhtautumiseni näihin kuulemma harmittomiin öttiäisiin on yleinen naurunaihe maajoukkueleireillä ja seuran harjoituksissa talvisaikaan. Yllättävät kiljahdukset ja erittäin nopeatempoiset läpsimiskohtaukset huvittavat kanssatreenaajia ja rasittavat minua. Yksi ainoa havainto ilmoja laiskasti halkovasta kärpäsestä riittää laukaisemaan lopun harjoituksen kestävän  epäluuloisen ympäristön pälyilemisen.

Oksennus.

Kammoni takana on trauma, tai oikeastaan kaksi, jotka molemmat ajoittuvat ikävuoteen noin 15. Ensimmäisessä imuroin huonettani. Silloisessa huoneessani oli parveke, jolle päästäkseen oli avattava kaksi ovea. Kerran, avatessani pahaa aavistamatta näistä ovista ensimmäisen, järkytyin ja olin oksentaa. Ovien välitilassa, lopullisen ulko-oven vasemmassa ylänurkassa kuhisi satoja, ehkä tuhansia tokkuraisia kärpäsiä. Imuroin ne kaikki.

Samoihin aikoihin muistan kärsineeni huonekärpäsistä, jotka hurmaantuivat lukulamppuni loisteesta ja alkoivat pörrätä kasvojeni tienoolla aina, kun kattovalo sammutettiin. Kerran eräs poikkeuksellisen hidas yksilö, joka oli onnistunut välttää määrätietoisen metsästykseni, lensi laiskasti suoraan kohti. En osannut reagoida poikkeuksellisen hitaaseen tilannenopeuteen, ja kärpäsen onnistui sotkeutua silloin lapaluiden alle ulottuviin hiuksiini. Panikoin, ja muistan itkeneeni inhosta.

Linssilude? JOO!

Noin, nyt olen perustellut pelkoni. Joskus tämä järjetön kammoni ärsyttää todella, sillä talvisin tokkuraisia kärpäsiä piisaa, ja niitten jatkuva silmällä pito vie tilaa keskittymiseltä meneillään olevaan tehtävään. Olen kuitenkin yrittänyt opetella suhtautumista näihin ystäviin rakkaudella. Ne pakottavat minut havainnoimaan ympäristöäni samalla, kun keskityn harjoitteeseen, ja ovat siis treenikavereitani. Eivät ainakaan vielä rakkaimpia, mutta hyödyllisiä.

P.S. Keskustelimme lauantai-iltaa istuessamme omituisista peloista. Ystäväni kertoi pelkäävänsä napoja. Siihen verrattuna hitaitten kärpästen pelko ei mielestäni ole ollenkaan outoa. 

Marraskuu

Onneksi on ihmisiä, jotka saavat
hymyn huulille marraskuussakin.
Riina oli ilahduttamassa meitä maanantaina.
Lupasi tulla toistekin, ja tuleekin.
Tänään noudan hänet kanssani puntille.

Eilen treenisalilta lähtiessäni tunnustelin jalalla, mihin portaat loppuvat ennen astumistani vesisateeseen. En siksi, että olisin pudottanut piilolinssini, en käytä sellaisia, vaan koska oli niin turkasen sysipimeää. Metsässä ei ole kaupungin valoja (Vau mikä oivallus. Täytyypä oikein onnitella itseään tästä) ja pimeys on täydellinen. Kännykän taskulamppu ei riittänyt puolta metriä pidemmälle, mutta auto löytyi onneksi arvaamalla ja käsikopelolla.

On tätä pimeää tainnut jo tovin olla, mutta huomasin sen vasta nyt. Olen havainnut saman ilmiön aiemminkin. Kisakauden aikana säitä ei ehdi miettiä. Viikonlopuille on ohjelmaa, ja tiedossa on aina seuraava kilpailu jota varten tulee valmistautua. Sää tuntuu merkityksettömältä kun silmissä siintää tärkeä tehtävä. Nyt kisakausi on kuitenkin ohi, ja säähavainnoille on aikaa ihan toisella tavalla.

Ihmettelin tässä eräänä päivänä jo pari viikkoa jatkunutta, omassa mittapuussani pahasti kroonistunutta huonotuulisuutta. Ei paljon naurata. Tekisi mieli vain syödä, mököttää ja nukkua päiväunia. Tiedossa olevat mukavatkin asiat tuntuvat hitusen väsyttäviltä. Joku helpotti oloani toteamalla, että kaamoshan se mörköyteni aiheuttaa. Syyllisen löytyminen helpotti vähän. Hatutus ei kumpuakaan ainoastaan halpamaisesta kiittämättömyydestä etuoikeutettua elämää ja sitä täyttäviä upeita ihmisiä kohtaan. Minun vain pitäisi olla juuri nyt Balilla. 

Marraskuussa kurjuus on maksimoitu. Ihan ei sada lunta, sataa vettä. Siksi on märkää ja pimeää. Ihmiset jäävät autojen alle kun eivät käytä heijastinta, lenkkarit kastuvat, sormet ovat kohmeessa kun hanskat hukkuivat pimeydessä vesilätäkköön, eikä pyörän lukko aukea kohmeisilla sormilla. Suomalaista marraskuuta ei kestä kuin suomalainen, ylpeytensä voimalla. Ylpeys kumpuaa kuulumisesta siihen pikkiriikkiseen vähemmistöön maailmassa, joka on niin pahuksen kova puremaan hammasta että paikat irtoavat. Minäkin olen ylpeä ja siksi kestän. HELLLPOSTI.  

Isänpäivänä söimme maailman parasta brownieta. Syy hymyyn istuu
tässä kuvassa kuitenkin vieressäni. Arosen Ilmo on maailman paras isä.

Marraskuussa on varmasti paljon ihan mahtavia asoita, joita en tällä hetkellä keksi kuin yhden, sillä mökötykseni on pahasti kesken. Marraskuu kestää vain 30 päivää. 28 olisi jo liikaa vaadittu, se on jostain ihmeen syystä varattu helmikuulle. Marraskuu voisi kuitenkin kestää myös 31 päivää. Kiitos siitä yhdestä päivästä joka puuttuu! Toinen hyvä asia marraskuussa on, että sen jälkeen alkaa joulukuu, jolloin on kynttilöitä ja hyvä meininki, sillä joulu se tulla jollottaa, telkkarista tulee tonttuohjelmia ja itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Jouluna saa suklaata ja kinkkua ja sen jälkeen on uusivuosi, mikä on melko turha juhla, mutta aloittaa kivasti uuden vuoden. Kouluissa alkaa KEVÄTlukukausi, ja päivä alkaa pidetä. Helmikuussahan on jo kevät. Eikä aikaakaan kun on jo kesä.