Hymy

Eilen poljin vesisateessa. Olin hoksannut pukea sadetakin, jonka huppu ei tahtonut pysyä päässä. Tuuli piiskasi naamaan pieniä pisaroita ja lehtiä. Otsa oli kurtussa ja niska jäykkä, mutta hymyilin. En hokenut päässäni mantraa ”tää on oikeesti ihan kivaa ja eipähän ainakaan oo liukasta”, tai ”fake it until you make it”. Ei, typerä ja tilanteeseen täysin sopimaton virnistykseni vaan livahti kasvoille, merkillisen ja syvän onnenkokemuksen vuoksi.

Muistan samanlaisen onnentunteen jostain ala-asteajoilta, liukastellessani keväällä kouluun peilijäistä metsätietä pitkin. Silloin kuuntelin Maija Vilkkumaan Ei-albumia, eilen korvissani taisi soida Kent. Artistit ovat kokemukselle kuitenkin yhdentekeviä. Olennaista on hetken järjettömyys. Ei mistään johtuva, äkillinen hyvänolon tunne. On niin paljon, mistä kiittää.

Takana on huikea kisakausi. Yhtenä haastavana tavoitteena oli ottaa ensimmäinen Premierliigamitali, ja muutenkin pärjäillä näissä piinkovissa Karate1-turnauksissa. En olisi arvannut mitalitavoitteen toteutuvan heti kauden avauskisassa Istanbulissa, josta kotiin tuli pronssia. Finnish Open cupin avoimen sarjan voitto seuraavalla viikolla oli niin ikään hieno saavutus. Banzai-cup tarjosi vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja paljon otteluita, ja Salzburgin Karate1 kisa oli upea. Viidenkymmenenkolmen naisottelijan joukossa 5. sija on hyvä saavutus, olkoonkin että semifinaalissa ja pronssiottelussa tuli takkiin.  

Mahtui väliin yksi ensimmäisen-kierroksen-tappio-ja-suihkuun- kisakin Saksan Coburgissa, mutta kömmähdyksiä sattuu ja niistä opitaan.

Monta yritystä, ei voittoa.

Hymyyn on syytä. Silti väitän, että merkillinen sadepäivien virnistykseni ei johdu pelkästään hyvin sujuneesta kaudesta. Totta kai karaten rooli elämässäni on merkittävä, ja karate-elämän sujuminen heijastelee fiiliksiini arjessa, mutta en missään nimessä usko sen olevan ainut syy tämän hetken onneen. Oikeastaan en edes tiedä, kumpi asiassa on muna ja kumpi kana. Olenko onnellinen voidessani täyttää arkeni merkityksillä tehtävillä ja ihmissuhteilla, ja pärjään siksi kilpailuissa, vai pärjäänkö kilpailuissa ja olen siksi onnellinen ja jaksan tehdä merkityksellisiä asioita ja vaalia ihmissuhteita. Epäilen ensimmäistä, mutta en voi sanoa varmaksi.

Salzburgin linnassa turistina hienon kisan jälkeen.

Asioiden järjestyksellä ei lopulta ole
merkitystä. Olennaista on, että tämän hetken kierre on positiivinen. Motivaatio harjoitella, kehittyä ja rakastaa ihmisiä on hyvä. Pyrin tekemään tulevat valintani elämässä siten, että kierre saa jatkua ja ruokkia itseään.  

Berliini III

”Emma tää on kivaa, tää on meiän harrastus!” 

Kiitos Titta. Kommentti sai minut nauramaan epäuskoisesti ja syöpyi sydämeeni. Hetki sitten olin tuhertanut itkua pettymyksestä, kirkunut takkiini, hakannut reisiini ja paiskinut suojia. Kaiken tämän tein, jotta henkeä ahdistava pettymys olisi helpottanut ja rinnassa painava tunne olisi hellittänyt edes hieman. Ei auttanut. Olin hävinnyt omassa sarjassani tuomariäänestyksen norjalaiselle, ja sen jälkeen hätäisin ottein keräilymatsin puolalaiselle. Pettymykseen ei reisien läpsiminen, itsekseen kiroilu tai ystävälliset sanat tehoa. Titan kommentti palautti perspektiivin.

Banzaicup on mielenkiintoinen tapahtuma. Yhdeksän tatamia (tavallisesti turnauksissa on max. 5 tatamia) ja hirveä härdelli. Kaikessa kaoottisuudessaan tämä berliiniläisen seuran järjestämä turnaus on hyvä harjoituskisa kovatasoisempia tantereita varten sillä otella saa taatusti. Oman painoluokkansa lisäksi voi osallistua kaikille painoluokille avoimeen sarjaan ja joukkueeseen. Omaan päivääni mahtui yhteensä yhdeksän ottelua, ja nyt sunnuntaina olo on jokseenkin hakattu. 

Hienosti.

Ja onnellinen.

Kuvailinkin jo tuntemuksiani oman sarjani jälkeen. Ei mennyt niin kuin halusin. Päivän suurimpana voittona pidän sitä, että nousin erittäin syvältä pettymyksen, itseinhon ja epätoivon suosta uuteen nousuun naisten avoimessa sarjassa. Ensin kaatui pieni näppärä ruotsalainen, sitten valtaisa norjalainen. Oikeasti, en muista koska viimeksi olen nähnyt niin mittavan naisen. Matsia oli hauska katsoa videolta. Tuli vahvat David ja Goljat fibat. Onneksi karateottelu ei ratkea kokoon. Iso vastus on useimmiten myös hitaampi, ja niin oli tämäkin neidon laita. Norskin jälkeen hävisin harmillisesti englantilaiselle hyvän ja vauhdikkaan ottelun jälkeen. Olin puhki. Onneksi enkku meni finaaliin, ja sain vielä mahdollisuuden taistella pronssista.

Hyvä draivi jatkui. Ensimmäinen keräilyvoitto oli selkeä, ja pronssiottelu venäläisvastustajan kanssa niin ikään. En olisi uskonut seisovani palkintopallilla avoimessa sarjassa oman sarjani tappion jälkeisissä tunnelmissa. Olen ylpeä siitä, että sain kerättyä itseni.

Päivän jälkeen oli mukava napata pronssinen pytty mukaan palkinnoksi hyvistä ja heikoista hetkistä, olkoonkin, etten koskaan ole tajunnut pokaaleja. Liian suuria ja teräväreunaisia juomiseen, rumia, hajoavat helposti matkalaukussa ja keräävät pölyä. Mitalit ovat paljon kompaktimpia ja kivoja, näin sivuhuomautuksena. Oli miten oli, pokaali repussa astelimme väsyneinä mäkkäriin jonottamaan pikaruokaa. PYH.  Aasialaisesta kioskista olisimme saaneet parempaa ruokaa puolet nopeammin ja halvemmalla, mutta seuran nuori polvi on alkanut uhkailla minua jos mainitsenkin sanan ”taikkuruoka.”

Mauerpark. Mies syö currywurstia.

Tänään analysoimme eilisiä otteluita videolta ollaksemme taas hieman viisaampia ensi viikonlopun Salzburgin K1-kisaa varten. Analyysituokion jälkeen on ihanaa suunnata valtaisalle Mauerparkin kirpparille ja heittää karateajatukset hetkeksi ensimmäisen vaatekojun tiskin alle. Toivon löytäväni uuden vyölaukun, vanha kun meni rikki kiristettyäni sitä turhan aggressiivisesti. Ulkona vallitsee aurinkoisenkirpeä ja kaunis syyssää ja kyseessä on ulkoilmakirppis. Täytyy ladata valtavasti vaatteita päälle, sillä palelu on syvältä.

Berliini II

Rakastan metroja. Olemme tällä matkalla sivistäneet itseämme jo DDR-museolla, mutta eniten elämää uskon nähneeni julkisissa kulkuneuvoissa. Ensimmäinen herkkää mieltäni järkyttävä ristiriita oli nähdä tyylikkääseen minkkiturkkiinsa pukeutuneen rouvan berber tämän noustessa lentokoneeseen Riikassa. Housut roikkuivat hitusen turhan alhaalla, ja turkin helman alta paljastui miltein kokonaan paljas bylly. HUPS.

Opetus 1. Korkeavyötäröiset housut tai pitkä paita

Metroasemilta saa mainioita aterioita. Aasialaisista pikaruokaloista irtoaa huikean hyvää mättöä alle viidellä eurolla. Odottaa ei ehdi, kun kassat ruuhka-aikana hoputtavat eteenpäin uusien nälkäisten tieltä. Maha täynnä on mukava astella vilinässä, siirtyä metroon katselemaan ihmisiä (niitä on muuten enemmän kuin Hinnerjoella) ja ottaa vaikka nokoset jos aterianjälkeinen väsymys meinaa iskeä. Thairuuan jälkeen se ei tosin edes iske, joten aikaa tarkkailuun jää enemmän.

Opetus 2. Todellista pikaruokaa saa alle kahdessa minuutissa, unohda Burger King

Metroissa kulkee kaikenkirjavaa sakkia sekavista reppanoista salkkuolkaisiin liikemiehiin ja arvokkaisiin rouviin korkeissa nutturoissaan. Paikalliset lukevat kirjaa tai sanomalehteä, turistit karttaa. Kaikilla, on selvä päämäärä ja se näkyy tehokkuutena siirtymisissä.

Opetus 3. Pois tieltä palloilemasta jos olet valmis. Pätee liukuportaisiin, jonoihin, ovenedustoihin, metrolaitureihin ja melkein mihin vain.

Aikamoinen maisema. Aikamoinen mesta.

Sää täällä ei varsinaisesti ole suosinut. DDR-museoon pyrimme varttia ennen kuin ovet aukesivat. Emme tarenneet jäädä ovenedustalle odottelemaan, vaan kävimme tsekkaamassa mielettömän katedraalin naapurista aikamme kuluksi. Kylmä keikka sekin, mutta vilua ei ehtinyt miettiä upeaa arkkitehtuuria ja mielettömiä kivikaiverruksia ihastellessa.

DDR-museo. Huomaa Lenin.

 Opetus 4. Tykit farkkujen alle ja villapaitaa päälle

Lopulta pääsimme täpötäyteen DDR-museoon kurkistelemaan erilaisiin kaappeihin joiden luukuista paljastui kuvia ja asetelmia ajasta silloin ennen. Opastettu kierros olisi varmasti ollut peliveto, mutta kiva oli kurkistella muutenkin. Saimmepahan mennä omaan tahtiimme, mikä on tällä jengillä aika tiukka.

Opetus 5. Kanna opiskelijakorttia mukana

Seuraavaksi katsomme matseja sähköintternetistä ja alamme orientoitua kisatunnelmaan. Aikataulu lauantaille on jo selvillä, ja merkitsemme siitä olennaiset ylös.

Kisat käydään yhdeksällä tatamilla, joten härdelli on taattu. Palaverin jälkeen suuntaamme läheiselle punttisalille hakemaan viimeistä terävyyttä huomisiin kisoihin. Illalla pääsemme rekisteröintiin tuhannen kuudensadan kanssakilpailijan kanssa. Eväät kannattanee ottaa mukaan, voi olla että menee tovi.

Berliini

Istun hostellin aulassa ja tappelen sähköinternetin kanssa. Tällaista tämä nyt sitten on. Someen liittymisessä on ollut toki paljon hyvää, mutta tuhottomasti tähän menee aikaa! Naamakirjassa killumiseen saa tuhraantumaan tovin jos toisenkin ellei ole tarkkana. Huomaan myös tämän tästä olevani yksi niistä puhelintaan töllistelevistä tapauksista, jotka otsa kurtussa kiroavat kun ”Wifi-yhteys on surkeeeeeee”, ja tuhertava itkua kun tykkäämisiä ei pysty tarkistamaan seitsemättä kertaa saman päivän aikana. Ällötän itseäni.

Tämäkin selfien näppäämiseen meni luvattoman paljon aikaa.

Olen kateellinen niille sosiaaliseen mediaan kasvaneille, joille päivitysten teko on luontevaa ja jotka selviävät siitä minuuteissa. Itse jahkailen. Millainen kuva? Tää on ihan tylsä, täs ei oo mitään ideaa, täs taas on huono valo, täs mul on tyhmä ilme, täs näkyy sieraimet ja kaksari, no NYT tuli hyvä mut mikä filtteri? Mitä hästägei mä laitan tähän…” Valtavasti aivotyöskentelyä oman egon ympärillä. Ei siinä ehdi muitten murheita mietiskellä.

Toivon hartaasti, että harjoittelu auttaa tässäkin. Tavoitteeni on olla tämän vuoden jälkeen niin ässä somessa, ettei päivitysten teko vie elämästäni minuuttiakaan enempää kuin jonottaminen.

Se sosiaalisesta mediasta. Nyt keskityn fiilistelemään berliiniläisen hostellin tunnelmaa. Osalitumme toisen kerran Banzaicupiin Berliinissä, tällä kertaa koko kilparyhmän (Ihanaa Elinaa lukuun ottamatta) voimin, ja sitä ennen viihdymme hetken tässä mielenkiintoisessa kaupungissa nähtävyyksiä nähden ja tunnelmasta nauttien. Eilen kävimme paikallisella kovalla karatesalilla treenaamassa, ja upeasti kyllä lähti kaikilla! Jos sellaista nopeutta ja taitoa saadaan lauantaina kilpatatamille mitä eilisissä treeneissä välähteli, niin ihmettelen kuka meille mitään mahtaa.

Nyt tytöt lähtivät kauppaan aamiaisostoksille ja itse istun aulassa paheksuen meluavia teinejä ja juoden hostellin työntekijän minulle ilmaiseksi tarjoamaa kahvia. Hieno ihminen. Ulkona vallitsee Suomisää, mutta se ei haittaa. Sopiva keli DDR-museolle. 

Koulutusta tulevaisuuteen

Olipas leiri. Lyötiin Hellun kanssa toisiamme runsaasti päähän lähitilanteissa. Veikkaan että lyhytkätisempänä hyypiönä minuun kopsahteli enemmän. Sen siitä saa kun antaa tunteen päästä voitolle kylmästä järjestä. Ei ollut kaunista, mutta ainakin tuli altistusta rysytilanteista, ja muutama onnistuminenkin! Kaiken kaikkiaan leiri sujui oikein hyvin, olemuksessa säilyi hyvä rentous lähes koko leirin ajan, ja kevyissä sparripätkissä tuli hyviä oivalluksia jälkitilanteista. Jalkatekniikatkin toimivat paikoin oikein kivasti!

Treenien lisäksi leirillä oli koulutus sosiaalisen median hyödyntämisestä markkinoinnissa ja siten sponsorien hankinnassa. Tuli kyllä vallan mainioon saumaan! Sosiaalisen median temmellyskenttä, joka tähän asti on pysynyt melko vieraana, avautui Future-koulutuksessa melko lailla. Sain paljon käytännöllisiä vinkkejä sen hyödyntämiseen. Nyt osaan myydä itseäni hitusen paremmin. Nice. En muuten käyttänyt tuota termiä vahingossa.

Luento aiheutti myös pikkiriikkisen ahdistuksen. Luvut siitä, kuinka moni ihminen minut tavoittaa eri medioiden kautta ovat pelottavia. Omalla kohdallanihan ne eivät edes ole suunnattoman suuria (vielä), mutta esimerkeissä mainittiin lukuisia alle 15-vuotiaita likantirrikoita ja pojanpalleroita joiden Facebooksivuilla/Youtubekanavilla on kymmeniätuhansia seuraajia ja tilaajia. Mitä niin suuri huomio tekee ihmiselle, jonka persoonan kehitys on vielä niin auttamattomasti kesken? Hirvittää.

Samoin ahdistusta aiheutti erään videoblogin sisällön esittely. Visuaalisesti ihan kivan näköistä meininkiä, mutta juttua kuunnellessa hengittäminen kävi vaikeaksi. Meneekö kauneus ja kuvauksellinen osaaminen pureskeltavan sisällön ohi? Ilmeisesti ainakin suuria yleisöjä haviteltaessa. Pirtelö kivassa purkissa uppoaa paremmin kuin tosi hyvä tikkari tylsässä kääreessä.

Minun pitänee kääriä tikkarini kauniimmin ja tyrkyttää niitä enemmän.

Ryysyjä

NYT HARMITTAAA! Kirjoitin tekstin, hyvän sellaisen ja koskin jotain paholaisesta tulevaa nappia ja kaikki hävisi. Ai tallensinko välissä? Nössöjen hommaa.

En revi tietokonettani irti ja heitä sitä pääkirjaston lasi-ikkunan läpi tai potkaise viereisestä kirjahyllystä kaikkia kirjoja käytävllä sillä olen kypsä ihminen. Hengitän syvään ja aloitan alusta, ja olen nössö ja tallennan tulevan tekstin aina välillä. Noin. Ensimmäinen vellihousutallennus tehty.

Euran Karateseuran dreamteam. Sistersit ottelivat hienosti!
Neideistä on helppo olla NIIIN ylpeä.

Mömmmöömmööö! Tampereelta tuli kultaa jeejjeejee. Oli kyllä kerrassaan mukavaa saada vahvistusta mainiosti alkaneelle kaudelle nappaamalla kultainen mitali avoimesta sarjasta. Arvostan voittoa kovasti, sillä se vaati otteluvoitot varsin laadukkaista naisista. Melis ja Helena ovat molemmat kovia kansainvälisiä ottelijoita, Helena kaksinkertainen EM-pronssimitalisti naisten +68kg sarjassa ja Melis viime MM-kisoissa sijalla 7. Näissä kotimaan karkeloissa onni vaihtelee, ja viime lauantain oli minun päiväni. Esiinnyin tatamilla itsevarmasti, ja uskon sen olleen avain menestykseen. Paljon löytyy kehitettävää ja se on upeaa! Tulevaisuus on varsin valoisa kun tietää, että voi olla vielä hurjasti parempi.

Ystävä kävi kuvailemassa eilen treenisalilla.
Videomateriaalia tuli vaikka kuinka!

Huomenna on lähtö pitkästä aikaa maajoukkueleirille Pajulahteen, ja olen todella innoissani. Pääsen mainioiden tyyppien kanssa treenaamaan kisoista esiinnousseita asioita. Helenan kanssa tuskailimme Tampereella esimerkiksi rysytilanteiden jälkeisten hetkien hoitoa. Sössimme niissä molemmat, vaikka asiasta on meuhottu vaikka kuinka! Nyt on loistava hetki päästä treenaamaan niitä yhdessä. Paljon toistoa oikeista toimintamalleista, niin luulisi asian iskostuvan vähän hitaammaankin yksilön kaaliin.

Se karatemouhtuksesta. Sain tänään tyhjennettyä vaatekaappiani. Olen minä aika hamsteri. UFFista löytyneiden villapaitojen on pyörittävä kaapissa vähintään kolme vuotta ennen kuin niistä tohtii luopua. Raastavaa se oli yhä. Tieto siitä, että vaatteet menevät niitä enemmän tarvitseville auttoi vain vähän. Medisiinalla (Lääkiksen kampus, siis koulu jossa käyn tällä hetkellä vain syömässä lounasta) on SPR:n vaatekeräys Turkuun saapuneita pakolaisia varten. Heillä tuskin on villapaitoja, ainakaan noin hienoja! (Tallennus nro2.)

Korvikset turkista.
Hamsteri osti erilaisia
pallokilluttimia vaikka
kuinka!

Sain muutenkin aikaiseksi vaatesaralla. Vein pari nahkatakkia ja yhdet farkut Kauppahalliin korjattavaksi. On eräitä asioita, joita en millään tahdo saada aikaiseksi, ja suutari/vaatekorjausasiat ovat niitä. Samoin on kampaajan varaaminen. Kummassakaan ei pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta niin niitä vain lykkää viikosta toiseen.Takkien korjausta olin suunnitellut kaksi vuotta. Farkut olivat tuoreempi juttu, niissä sauma oli ikävästi purkautunut tasan anuksen kohdalta, mikä näytti aika härskiltä. Onneksi ehdin käyttää niitä vain kerran ennen kuin huomasin.

Nyt alkaa olla nälkä ja viikon olennaiset on jaettu. Painun hakemaan jotain syötävää ennen kuin minusta kasvaa kärttyinen lehmä. Olen jo vähän, mutta nujerran vaivan ennen kuin kukaan itkee. Tarkoitus tavata vielä monen monta elävää yksilöä, mikä on superkivaa, mutta on kaikken etu että syön ensin vähän. (supernössötallennus 3.)

K1 III

Koetan olla kaivamatta nenää. Olen huomannut, ettei sitä lentokoneessa voi tehdä salaa. 

Olemme, tai emme oikeastaan enää ole mutta olimme tätä tekstiä kirjoittaessani, palaamassa kotiin Istanbulista kisakaudenavausmatkalta, joka ei jää historiankirjoihin Turkish airlinesin tarjoaman aamiaisen vuoksi, olkoonkin että se maistuu paremmalta kuin koskaan ennen. Ei, K1 Istanbul 2015 jää mieleeni kisana, josta taistelin itselleni ensimmäisen premierliigamitalin.

Kuusi ottelua, ja kaulassa killuu wkf:n leimalla koristettu pronssinen kaunotar. No ei killutin ole edes erityisen kaunis, mutta vähän niin kuin hieno persoona saa rujotkin kasvot loistamaan, tekee vuosien matka tästä mitalista silmissäni upean. Ja jos nyt totuuden linjalle lähdettiin, niin ei se kaulassani enää roiku. Ruumaan se meni, viimeisiä vetelevän matkalaukkuni syövereihin jonnekin likapyykkien ja lahjapukujen väliin.

Tunteet ovat mitalin jälkeen aaltoilleet laidasta toiseen. Pronssiottelussa tuomariäänien ratkettua hyväkseni ennalta ihailemaani kovaa venäläisottelijaa vastaan, hengitin syvään. En halunnut itkeä, vaan hoitaa hommat loppuun etikettiä noudattaen. Välitön märinä säästettäköön arvokisamitalia varten. Kumarsin siis, ja astelin tyylikkäästi pois korotetulta keskitatamilta, ja pillitin vasta vesisilmäistä Kaitsua halatessani.Seuraavat minuutit olivat itkunsekaista hekotusta, ja katsoin paremmaksi vetäytyä pukuhuoneeseen nyyhkimään. Harvat ymmärtävät, kuinka paljon premierliigamitali Honkilahden Sampon pajalla harjoittelevalle hinnerjokilaiselle merkitsee.

Lopunpäivää oli helppo ottaa hymyillen vastaan onnitteluja yllättäviltä tahoilta, olkoonkin että kyyneleet olivat herkässä vielä pitkään. Nyt seuraa itseäni yllättänyt käänne. Niin paljon kuin K1-mitalia olenkin tavoitellut, alkoi finaalien ja palkintojenjaon odotus parin tunnin jälkeen kyllästyttää. Nälkä, väsymys ja yleinen hikisyys kiskoivat minut pumpulista yllättävän nopeasti. Tässäkö tämä oli?

Niin. HKI-Vantaa

Niinpä niin. Lauantai-ilta oli toki mukava, söimme hyvin ja valmistauduimme rauhassa seuraavaan päivään jolloin Titta olisi tulessa. Aamiainen sunnuntaiaamuna maistui, muttei sen ihmeellisemmältä kuin lauantainakaan. Titan sparrina oli hauskaa olla kun kulki kehon yleishakatusta olosta huolimatta. Titan otteluita oli hienoa seurata. Nainen eteni semifinaaliin asti, otteli hienosti hallitsevaa European Gamesvoittajaa vastaa häviten kuitenkin niukasti, ja voitti pronssiottelussa hallitsevan euroopanmestarin 2-1. Taas tunnemyllerrys. Wau. Näin suuriin me tänä viikonloppuna pystyimme.

Titan palkintojenjaosta lähdimme kartsalle, ja tunteeni olivat hämmentävät. Ilo omasta mitalista ja myötäilo Titan upeasta saavutuksesta olivat vaihtuneet penseäksi oman saavutuksen vähättelyksi. Mieli kaivoi esiin kaikki omaa menestystä haalistavat seikat ja olin masentua. Ennen kaikkea mieltä veti matalaksi oivallus siitä, että palkintopallipaikka K1:ssa ei ihan oikeasti hetkauttanut elämäni tärkeimpiä asioita yhtään, eikä siitä aiheutunut euforia kestänyt paria tuntia kauempaa. Aavistin sen jo ennen reissuun lähtöä, mutta kokemus vahvisti teorian. Tällä hetkellä en ole hitustakaan onnellisempi tai vähemmän onnellinen kuin matkalle lähtiessäni. Olen myös varma siitä, etteivät läheisimpäni rakasta minua rahtuakaan enempää kuin viime perjantaina.

Mitalikahvit ystävän kanssa.
Tuskin pitää minusta sen enempää kuin perjantaina,

Mitä lopulta sain? Kolme suurehkoa mustelmaa naamaan, erinäisiä naarmuja sinne tänne, kipeän nilkan ja puujalan. Lisäksi kuusi ottelua, joista on ihana ammentaa kehitettäviä ja vahvistettavia asioita edessä olevalle matkalle, roppakaupalla motivaatiota tähän tehtävään, sydäntälämmittäviä onnitteluja ja myötäilon ilmaisuja, sekä kourallisen itseluottamusta. Voin voittaa kenet vain.

Ainiin. Sain myös parikymmentä uutta seuraajaa instagrammissa ja kosolti kaveripyyntöjä tuikituntemattomilta Facebookissa.