K1 III

Koetan olla kaivamatta nenää. Olen huomannut, ettei sitä lentokoneessa voi tehdä salaa. 

Olemme, tai emme oikeastaan enää ole mutta olimme tätä tekstiä kirjoittaessani, palaamassa kotiin Istanbulista kisakaudenavausmatkalta, joka ei jää historiankirjoihin Turkish airlinesin tarjoaman aamiaisen vuoksi, olkoonkin että se maistuu paremmalta kuin koskaan ennen. Ei, K1 Istanbul 2015 jää mieleeni kisana, josta taistelin itselleni ensimmäisen premierliigamitalin.

Kuusi ottelua, ja kaulassa killuu wkf:n leimalla koristettu pronssinen kaunotar. No ei killutin ole edes erityisen kaunis, mutta vähän niin kuin hieno persoona saa rujotkin kasvot loistamaan, tekee vuosien matka tästä mitalista silmissäni upean. Ja jos nyt totuuden linjalle lähdettiin, niin ei se kaulassani enää roiku. Ruumaan se meni, viimeisiä vetelevän matkalaukkuni syövereihin jonnekin likapyykkien ja lahjapukujen väliin.

Tunteet ovat mitalin jälkeen aaltoilleet laidasta toiseen. Pronssiottelussa tuomariäänien ratkettua hyväkseni ennalta ihailemaani kovaa venäläisottelijaa vastaan, hengitin syvään. En halunnut itkeä, vaan hoitaa hommat loppuun etikettiä noudattaen. Välitön märinä säästettäköön arvokisamitalia varten. Kumarsin siis, ja astelin tyylikkäästi pois korotetulta keskitatamilta, ja pillitin vasta vesisilmäistä Kaitsua halatessani.Seuraavat minuutit olivat itkunsekaista hekotusta, ja katsoin paremmaksi vetäytyä pukuhuoneeseen nyyhkimään. Harvat ymmärtävät, kuinka paljon premierliigamitali Honkilahden Sampon pajalla harjoittelevalle hinnerjokilaiselle merkitsee.

Lopunpäivää oli helppo ottaa hymyillen vastaan onnitteluja yllättäviltä tahoilta, olkoonkin että kyyneleet olivat herkässä vielä pitkään. Nyt seuraa itseäni yllättänyt käänne. Niin paljon kuin K1-mitalia olenkin tavoitellut, alkoi finaalien ja palkintojenjaon odotus parin tunnin jälkeen kyllästyttää. Nälkä, väsymys ja yleinen hikisyys kiskoivat minut pumpulista yllättävän nopeasti. Tässäkö tämä oli?

Niin. HKI-Vantaa

Niinpä niin. Lauantai-ilta oli toki mukava, söimme hyvin ja valmistauduimme rauhassa seuraavaan päivään jolloin Titta olisi tulessa. Aamiainen sunnuntaiaamuna maistui, muttei sen ihmeellisemmältä kuin lauantainakaan. Titan sparrina oli hauskaa olla kun kulki kehon yleishakatusta olosta huolimatta. Titan otteluita oli hienoa seurata. Nainen eteni semifinaaliin asti, otteli hienosti hallitsevaa European Gamesvoittajaa vastaa häviten kuitenkin niukasti, ja voitti pronssiottelussa hallitsevan euroopanmestarin 2-1. Taas tunnemyllerrys. Wau. Näin suuriin me tänä viikonloppuna pystyimme.

Titan palkintojenjaosta lähdimme kartsalle, ja tunteeni olivat hämmentävät. Ilo omasta mitalista ja myötäilo Titan upeasta saavutuksesta olivat vaihtuneet penseäksi oman saavutuksen vähättelyksi. Mieli kaivoi esiin kaikki omaa menestystä haalistavat seikat ja olin masentua. Ennen kaikkea mieltä veti matalaksi oivallus siitä, että palkintopallipaikka K1:ssa ei ihan oikeasti hetkauttanut elämäni tärkeimpiä asioita yhtään, eikä siitä aiheutunut euforia kestänyt paria tuntia kauempaa. Aavistin sen jo ennen reissuun lähtöä, mutta kokemus vahvisti teorian. Tällä hetkellä en ole hitustakaan onnellisempi tai vähemmän onnellinen kuin matkalle lähtiessäni. Olen myös varma siitä, etteivät läheisimpäni rakasta minua rahtuakaan enempää kuin viime perjantaina.

Mitalikahvit ystävän kanssa.
Tuskin pitää minusta sen enempää kuin perjantaina,

Mitä lopulta sain? Kolme suurehkoa mustelmaa naamaan, erinäisiä naarmuja sinne tänne, kipeän nilkan ja puujalan. Lisäksi kuusi ottelua, joista on ihana ammentaa kehitettäviä ja vahvistettavia asioita edessä olevalle matkalle, roppakaupalla motivaatiota tähän tehtävään, sydäntälämmittäviä onnitteluja ja myötäilon ilmaisuja, sekä kourallisen itseluottamusta. Voin voittaa kenet vain.

Ainiin. Sain myös parikymmentä uutta seuraajaa instagrammissa ja kosolti kaveripyyntöjä tuikituntemattomilta Facebookissa.