Helmikuu

Nöyryyttä oppimassa

Mäkkärissä taas. Ostin kahvin. Olen oppinut, että ranskalainen versio americanosta on café allongé. Molemmat tarkoittavat käytännössä vedellä jatkettua espressoa, mikä niin ilmaistuna kuulostaa melko surulliselta. Espressopohjaisena cefé allongé on kuitenkin suodatinkahvia varmempi vaihtoehto ja kuumaa juotavaa saa piskuista espressoa enemmän. Määrä ja laatu ovat siis molemmat taattuja. Kotona keitän kahvini kauniilla, täältä hankkimallani punaisella mutteripannulla. Kahvinkeitinkin olisi, mutta sievän mutteripannun kanssa askartelu viehättää ruman muovihököttimen kanssa tuhtausta enemmän.

Arki täällä jatkuu ennallaan. Olen kotiutunut somaan pieneen asuntooni ja tutustunut etäisesti seinänaapuriini Danieliin, vanhaan soppaluun malliseen herraan, jolla on iloiset silmät ja jonka kanssa saa taatusti vaihtaa poskisuudelmat ja päivän kuulumiset aina rappukäytävässä tai kadulla kohdatessa. Olemme molemmat iloisia näistä lyhyistä kohtaamista, sympaattinen pappa.

Harjoitusten lomassa laitan ruokani kotona, tai laiskuuden iskiessä syön päivän annoksen jossain paikallisessa ravintolassa. Ruoka on melkein aina hyvää. Vain kahdesti olen pettynyt, ja molemmilla kerroilla annos on ollut sama. Olen tilannut päivän kala-annoksen, ja saanut eteeni kasan perunamuusia jonka sisälle on jemmattu muutama hassu kalasattuma. Mieluummin sitäkin syö kuin selkäänsä ottaa, mutta silloin viereisiin pöytiin katsominen ottaa pannuun. Kolmannen kerran saman virheen tehdessäni aion ottaa valokuvan annoksen nimestä osatakseni välttää sen jatkossa.

Ensimmäiset kaksi kilpailua eivät kohdallani ole menneet kummoisesti, ja Dubain jälkeen olin melko kallella kypärin. Koin, etten ole mukana pelissä ja tuntui että olen jumissa. Katsoimme viime viikolla tämän onnettoman ottelun Didierin kanssa, ja olen taas toiveikkaampi. Matsista löytyi kuin löytyikin jotain hyvää, ja monta selkeää korjattavaa asiaa. Edeltänyt epätoivoni johtui ennen kaikkea tunteesta, etten voi oppia kehnosti menneestä ottelusta mitään. Videoanalyysin jälkeen tämä harha hälveni, ja into palasi.

Yksi Pariisin ja Dubain otteluista näkyvistä asioista on heijarimainen lyöntitekniikka, jota herra Keinänen on yrittänyt minusta kitkeä kaikki nämä vuodet. Paksukalloisena kakarana en ole häntä loppuun asti uskonut, ja Ranskaan asti piti lentää kuulemaan samat asiat. Nyt on sitten käännetty nyrkkiä ja lyöty peilin edessä ilmaa niin vaan tavattoman paljon. Viimeaikainen menestys ei anna aihetta kuin nöyrälle työnteolle, ja siihen minulle on mahdollisuus joka päivä. Erityinen mahdollisuus siihen oli viikonloppuna järjestetyllä leirillä. Perjantaina ja lauantaina oli kaksi kovaa kahden tunnin treeniä, ja sunnuntaina yksi kahden ja puolen tunnin ”metsäretki”, jossa juostiin mäkiä ja raijattiin puupöllejä pitkin metsää. Ihan kuin Honkilahdella, joskin siellä puiden kanniskelulla oli muukin tarkoitus kuin hikoilu sisun kasvatus.

Koko leiri ajan ilmassa oli aistittavissa pieni negatiivinen väreily, jonka usko johtuvan ikävästä uutisesta Olympialaisten suhteen. Karate on olympialaisissa Tokiossa 2020, mutta ei Pariisissa 2024. Uutinen tuli julki leirin alkaessa, ja pettymys on tietysti valtava. Päätös tuntuu erityisen epäreilulta, kun se on tehty ennen mahdollisuutta lajin esittelyyn Tokiossa. Ilmeisesti lajin sisällä ei vain liiku tarpeeksi rahaa. Tiedä häntä. 

Leirin jälkeen olo oli kaikin tavoin väsynyt ja apea. Positiivista palautetta ei täällä varsinaisesti satele, ja yksi tärkeä tehtävä tällä matkalla onkin opetella antamaan sitä itse itselleni. ”Kuka kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse?”. Rehellisyyden nimissä viimeiset päivät ovat kuluneet alakuloisissa ja hieman toivottomissa tunnelmissa, eikä elely täällä ole tuntunut millään lailla auvoiselta tai hauskalta kauniista auringonpaisteesta huolimatta. Onneksi osasin aavistella tänne lähtiessäni, että näinkin tulee olemaan. Ymmärrän hyvin syyt. Kaikki on uutta, kieli on vieras ja lätty lätisee treeneissä tämän tästä. Olo on usein tavallisen tollo, ja tätä tunnetta olen aina inhonnut.

Juttelin Kaitsun kanssa tuntemuksistani puhelimessa, ja sain kiinni tärkeästä oivalluksesta. Tällä tasolla kilvoitellessa kehitystä ei kerta kaikkiaan tapahdu mukavuusalueella pysyessä. No, nyt olen taatusti astunut ulos sieltä, ja olen päätöksestäni tyytyväinen, tuntui juuri tällä hetkellä miltä tahansa. Tämä matka tulee opettamaan minulle karaten lisäksi ainakin nöyryyttä, vastuun ottoa omasta tekemisestä ja siitä, ettei motivaationi tai onnellisuuteni voi koskaan olla sidottuna ulkopuolelta tulevaan palautteeseen tai olosuhteisiin. 

P.S. Kirjoittaessani tätä tekstiä loppuun käsin pikku kirjaseeni istuin kevätauringossa terassilla, ja viereiseen pöytään tupsahti vanhempi herrasmies, jonka vaimon tyylikästä haalaria olin kehunut eräässä salsailtamassa. Jutustelimme niitä näitä jokusen tovin, ja sain hyviä vinkkejä teattereista ja konserteista, joita täällä kannattaa käydä katsomassa. Kahvituokiomme päätteeksi esittäydyimme, ja sain purra poskea tukahduttaakseni huvitukseni. JEAN-PIERRE no.27 toivotti minulle hyvää päivänjatkoa, ja minä hänelle.

P.P.S. Kuvissa mukana pieni sarjakuva, joka ilahdutti minua synkissä tunnelmissani suuresti. 

Tammikuu, matkan alku

Salut!

Istun Le Mansin ytimen mäkkärissä ilmaisen WiFin houkuttamana ja puran hieman kahden ensimmäisen Ranskassa vietetyn viikon tuntojani tekstiksi. Suomalaisen operaattorini tarjoaman Eurooppaliittymän ruhtinaallinen sähköinternetin määrä pääsi tänään ehtymään, ja loppukuu on seikkailtava erinäisissä kuppiloissa ilmaisen verkon perässä.

Asiaan. Tämänhetkinen tilanne: Asun erään herttaisen Lauran luona, joka on seuran entinen ottelija ja Ranskan mestari vuodelta 2016 sarjassa naiset -55kg. Lauran kilpaura vaihtui sairaanhoitajan opintoihin, mutta yhteys karatemaailmaan on säilynyt ja hän on tarjoutunut majoittamaan minua siihen asti, että oma kämppä Le Mansista löytyy. Toivottavasti pian, niin hyvin kuin yhteiselo Lauran kanssa onkin sujunut, huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja jääkaappia ilman Nutellapurkkia. Kilpailukausi alkaa viikon päästä Pariisin avoimilla, ja oma sarjani vaatii pientä tsemppaamista syömisten suhteen.

Kaiken kaikkiaan elo patonkien luvatussa maassa on alkanut hienosti. Hassun osuva stereotypia muuten. En liioittele väittäessäni, että katukuvassa näkyy aina vähintään yksi ihminen patonki kainalossa. Vapaa-ajalla olen tutustunut paikallisiin ravintoloihin, ja turhankin runsaan kokemukseni perusteella ranskalainen keittiö on ehdottomasti maineensa arvoinen. Mainittakoon, että ravintolassa kuin ravintolassa (erästä libanonilaista lukuunottamatta) patonkikori isketään pöytään aina aterian yhteydessä. Ruuan suhteen kohtuudessa pitäytymisen lisäksi erityistä keskittymistä vaatii juustohyllyjen väistely ruokakaupassa. Huhhuh. Aina en onnistu. 

 

Vuoden ensimmäiset kaksi viikkoa ovat takana, ja ymmärrän ranskaa joka päivä pikkiriikkisen enemmän. Tai no, rehellisyyden nimissä en oikeastaan. On päiviä, jolloin kaikki sujuu ja olen varsin toiveikas kielitaitoni kehittymisen suhteen, ja välillä tulee päiviä, kun suusta ei tule kerta kaikkiaan mitään järkevää. Se lie normaalia, enkä jaksa liiemmin huolestua. Läheisimmät ihmiset täällä, oman sarjani ottelija ja treenikaveri Leila Hertault, sekä +84kg ottelija Dnylson ovat jo omaksuneet puhetavan, jota ymmärrän. HIIIIITAAAAASTI. Heidän kanssaan myös oma puheentuotto on kelvollista. Nuorison kanssa on haastavampaa, heidän mongerruksensa on välillä aivan käsittämätöntä, ja kun yritän itse täsmentää jotakin, saan vastaan vain hämmentyneitä katseita, jotka eivät varsinaisesti rohkaise yrittämään uudelleen. Vähän kuin joku arvioisi vierestä, kun ajan autoa. Epämiellyttävää ja puurouttavaa.

Mitä harjoituksiin tulee, niin olen varsin tyytyväinen. Suomen rytmiin verrattuna selvänä erona mainittakoon, ettei viikko-ohjelma ole aivan niin kiveen hakattu, kuin mihin olen kotona tottunut. Se ei varsinaisesti haittaa. Treenit ovat sisällöltään vaihtelevia, mutta leimaavaa niille on tarkoituksenmukaisuus. Tämä ilahduttaa minua valtavasti, sillä siihen olen tottunut Kaitsunkin ohjauksessa. Harjoitukset pyörivät samojen olennaisten kysymysten, kuten tilanteen rakentamisen, etäisyyden, ajoituksen ja laadukkaan tekniikan ympärillä, mutta tarkastelukulma ja toteutustapa ovat hieman erilaisia. Harjoitusten laatu ja valmentajan vaatimustaso on kova, niin kuin pitääkin.

Keskiviikkona on vain yksi, 2,5 tunnin harjoitus jonka lopussa otettaan matsia muodossa tai toisessa. 

Viime keskiviikkona nielin pitkästä aikaa kyyneleitä pukukopissa harjoitusten jälkeen. Puolustus rakoili pahan kerran, ja Hinnerjoen tyttöä vietiin kuin *markan lanttia. Matkalla ratikkaan turhautuminen ja epätoivo olivat jo vaihtuneet kiitollisuudeksi. Juuri tällaista koen tarvitsevani, selkeää osoitusta siitä, mikä ei toimi. Tällä hetkellä huomiota vaatii puolustus, varsinkin tilanteiden jälkeen tai silloin, kun haen hyökkäystä liian ahneesti. Harjoituksen jälkeen valmentaja Didier huomautti päähän viuhuneista mavoista, ja otin palautteen nöyrästi vastaan. Tunsin kyllä leuassani, että hän oli oikeassa.

Seuraavan päivän harjoituksissa fokuksessa minun ja Leilan kohdalla olikin sitten juuri puolustus. Fysiikkavalmentaja lätki meitä kevyillä nuntsakapuloilla huolella, ja treenin edetessä kädet pysyivät koko ajan hieman paremmin ylhäällä. Harjoite oli minulle niin osuva ja olin niin kiitollinen, että taas itketti.

Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että päätin lähteä. Uskon, että vuosi kehittää minua, näkyy se sitten kilpailumenestyksessä tai ei. Ihanaa ja auvoista arki ei aina ole, ja näin alkuun on välillä vähän orpo olo. Ihmisiin tutustuakseni käyn iltaisin eri saleilla latino- ja rock-pohjaisten tanssien tunneilla ja se on ollut valtavan hauskaa. Olen jo tutustunut muutamiin todella sympaattisen oloisiin ranskalaisiin ja uskon, että jonkinlainen ystävien verkosto tännekin syntyy ennen pitkää. Suomen seurakaverini Anniinan iloksi kerrottakoon, että ensimmäinen tanssisalilta kalastamani tuttavuus on nimeltään Jean-Pierre, kavereitten kesken J-P, n. 65-v. Hän tuskin on kotimaahan raijattavaa sorttia, mutta esittäytyessä nimi nostatti pienen hymyn kasvoille, kiitos neiti Hietaharjun profetioiden.  

*Milleniaaleille tiedoksi, että ennen vuotta 2002 Suomessa käytössä ollut rahayksikkö oli nimeltään markka

Madrid

Jusseja kaikille, tota.

Istun Kööpenhaminassa koneessa, joka on teknisen vian vuoksi ollut lähtemäisillään Helsinkiin nyt jo toista tuntia. Exit-paikalla istuessa kone on oltava kiinni aina turvavyövalon palaessa, vaikka lentotila olisikin päällä. Lähtöä jouduttaakseni ja purkaakseni hienoista juhannuksen vieton viivästymiseen liittyvää turhautumistani päätin laittaa ranttaliksi ja uhmata turvävyövaloa ottamalla läppärin esille. Kas noin, siitäs saitte! Jospa lähtö vaikka koittaisi. Olisin repäissyt jo aiemmin, mutta fiilikseen sopi paremmin viihdyttävään kirjaan uppoutuminen, kuin minkään luominen itse.

Arvasin. Heti tuli lähtökuulutus. Olisi pitänyt kaivaa läppäri esiin jo puoli tuntia sitten.
Tovi on kulunut edellisestä tekstistä. Lähihistoriaan kuuluu oiva leiri Madridissa, ja hieman kauemmas katsottuna tapahtumia tuntuu riittävän silmänkantamattomiin. Olen saanut viettää tavattoman vivahteikkaan kevään, ja olen kiitollinen myös siihen mahtuneista synkistä sävyistä. Tiukkoja tuokioita on ollut tarpeeksi. Haasteet liittyvät ennenkaikkea  innostuneisuuteen elämästä ja halusta olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa ja tehdä kaikki. Tavallaan kannatan itseäni tässä asenteessa, mutta varjopuolena saan kerta toisensa jälkeen rysähtää kipeästi omaa rajallisuuttani vasten. Saa nähdä kuinka monta kertaa eloni aikana tulen käymään tämän saman keskustelun itseni kanssa.

Mainitsin Madridin. Totisesti, sieltä olen tulossa. Titta ja Kaitsu kävivät K1-kilpailun Espanjan Toledossa viime viikonloppuna. Titta testasi kisassa uutta sarjaa +68kg:ssa ja pronssi napsahti. Ei mikään turha nainen! Koko Suomen tiimin kannalta on erittäin tärkeää, että K1-kisojen kaltaisissa kovissa karkeloissa paistattelee palkintojen jaossa suomalaisia. Titan mitalin jälkeen minun oli ilo liittyä seurueeseen, kun matka jatkui Toledosta Madridiin paikalliselle salille treenaamaan. Kisan päädyin jättäämään väliin rakkaan ystäväni häiden vuoksi. Valintaani pohtiessa konsultoin toista ystävääni, joka sai yhdellä lauseella päätöksen vaikuttamaan päivänselvältä. Olen kiitollinen viisaudesta, jota olen onnistunut haalimaan ympärilleni.

Muutaman päivän matka Madridiin oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Espanjassa karatella on vahva pohja. Karatessa on oma Espanjan liiga, jossa ottelijat kisaavat viikoittain. Maan tasosta kertoo hyvin se, että kanssamme treenannut, viime EM-kisoissa -60kg:n sarjassa pronssille tullut Carlos ei ole eläissään saavuttanut Espanjan mestaruutta. Saimme nauttia laadukkaasta treenistä tasokkaiten ottelijoitten kanssa salilla, jonka tunnelma muistutti monelta osin kotisaliamme. Seuran sensein, Jonatanin, filosofiaan kuului, että seura ei ole vain yhteisö jossa urheillaan, vaan perhe.

Asenne tuntui tekemisissä. Ihmiset nauroivat, ja muisiikki pauhasi koko ajan hieman liian kovaa. Täydellistä. Ihan kuin kotona Honkilahdella, joskin keskimääräistä kivempi keli ulkona ja enemmän arvokisamitalisteja lyömässä toisiaan päähän. Viimeisenä  iltana pääsimme iloksemme seuraamaan kauden loppatajaisjuhlashowta. Upean ja asiaan kuuluvasti hitusen liian pitkän esityksen jälkeen saimme savukoneen tuprutuksen läpi seurata, kuinka Jonatan jakoi noin sadalle nuorelle karatekalle palkinnon kuluneesta kaudesta nimeltä kutsuen. Muistan hetken ihmetelleeni, miten kaikkein nuorimmat, n. 5 vuotiaat  pikkukärpäset muistivat asettua rivissä oikealle, nimilistan mukaiselle paikalle kunnes ymmärsin, ettei mitään nimilistaa ollut. Mies todella tunsi jok'ikisen. Olin vaikuttunut, mutten yllättynyt. Harjoitusten tunnelmasta aisti, ettei ajatus perheestä ollut pelkkää sanahelinää.

Kerrottavaa leiristä ja edellisistä leireistä olisi vaikka kuinka, mutta turnausväsymys kirjoittamisen suhteen uhkaa iskeä. Pitkän tauon jälkeen lyhyttäkin tekstiä tulee hinkattua uuvuttavan paljon. Pitääkseni kynnyksen seuraavan tekstin kirjoittamiselle mahdollisen matalana, aionkin seuraavaksi tallentaa (huomaa tämä) luomukseni ja laittaa koneeni sievästi reppuun ennen kuin turvavyövalo taas syttyy. Matka ilmojen halki kohti Helsinkiä jatkuu kirjan parissa, ja viimeinen etappi auton ratissa Turun kaupunginkirjastosta lainaamia levyjä hieman turhan kovaa kuunnellen. Lopullinen määränpää on mökki Kakskerrassa. Siellä aion pysähtyä hetken ystävieni seuraan.

Tyhjä

Olo on tyhjä. Ei loputtoman huono, eikä riemukkaan hyvä, vaan tyhjä. Tällä hetkellä tuntuisi aivan valtavan ihanalta idealta täyttää tyhjyys jäätelöllä, suklaalla, viinillä tai tupakalla, mutta viisaampaa on jättää tekemättä. Tyhjyyden tilalle astelisi hetkellinen raukeus, mutta huomenna saisin painikavereiksi itseinhon ja häpeän, kuten edellisessä tekstissä tuli todettua. Silmät on sitä paitsi paljon helpompi meikata, kun luomet eivät ole turvonneet umpeen. Koitan siis tällä kertaa kirjoittamista ennen jäätelöä, jonka kylläkin aion syödä, mutta vain yhden (no ehkä kaksi) enkä litraa niin kuin sydän sanoisi. Inhoan muuten tuota ilmaisua. Minun sydämeni ei ainakaan sano yhtään mitään.

Kelaan vähän taaksepäin tämänhetkisen tunteeni alkulähteille. Olen Hampurissa Saksassa, ja takana on pitkä päivä Karate1 premierliigakisassa. Mittelöön osallistui yli tuhat kilpailijaa 72 maasta, ja omassa sarjassani naisia oli peräti 80. Se on paljon se. Naisten alle 61 kilon sarjassa on tällä hetkellä eniten väkeä, mutta yleensä osallistujamäärät premierliigkisoissa pyörivät viidenkymmenen tietämillä. Mittavasta neitokaisten määrästä johtuen kolme voitettua ja kaksi hävittyä ottelua eivät riittäneet kuin pistesijaan.

Hamburgissa oltiin. Kisapaikan lisäksi käytiin Lidlissä.

Nyt tulee lyhyt ja kuiva tulostaulukko. Ensimmäinen ottelu ihan näppärää belgialaista vastaan päättyi 1-1 ja voitin tuomariäänet lopulta 4-1 tai 5-0. Seuraavassa ottelussa sain vastaani kreikkalaisen, joka oli vielä vähän parka. Vein matsin 9-0 ja sain vastaani kolmannelle kierrokselle (tai oikeastaan neljännelle, olin suoraan toisella kierroksella, mutta ensimmäisellä kierroksella oli vain yksi ottelu) hallitsevan maailmanmestarin Egyptistä. Hävisin selvästi, 5- tai 6-0, mutta isoista luvuista huolimatta ottelussa oli hetkensä. Ei ollut syytä maiden ja mantujen myyntiin, varsinkaan kun egyptiläinen selvitti tiensä finaaliin. Minulle avautui siis tie keräilyihin, eli ottelemaan pronssista muita finalistille hävinneitä vastaan.

Ensimmäisessä keräilyottelussani sain vastaani pitkäaikaisen idolini,  EM-värisuorankin saavuttaneen Anita Seroginan. Anita ei ole fyysisesti kummoinen, mutta hän on taktisesti erittäin fiksu ottelija, ja hänen *chudanjakkarinsa on täydellinen. Olen otellut häntä vastaan aikaisemminkin, ainakin kahdesti, mutta toistaiseksi aina hävinnyt. En tällä kertaa. Ottelu oli tarkka ja loppui 1-1, mutta minä vein tuomariäänestyksen. Hänen mitalitilastollaan täytyy sanoa, että maine ei voinut olla voittoni selitys.

Seuraavan matsin voittaminen olisi tarkoittanut pääsyä pronssiotteluun samaa japanilaista MM-3:sta vastaan, jonka onnistuin voittaa keväällä Salzburgissa. En valitettavasti päässyt sinne asti. Tieni mitaliotteluun katkaisi kova ja kokenut englantilainen, joka oli vahvempi 2-1. Ottelu ei ollut huono. Täytyy katso videolta vinkkejä, mitä olisin voinut tehdä paremmin. Yksi ilman videokuvaakin mieleen tuleva petrattava asia on vastustajan provosointi hyökkäykseen. Odotin kylmän kärsivällisesti englantilaisen hyökkäystä voidakseni pyyhkäistä etujalan alta ja tehdä itse pisteen, mutta kerran tässä onnistuttuani kokenut kettu ei mennyt enää vipuun, eikä hyökännyt. Minun on mietittävä, miten saan huijattua vastustajiani jatkossa paremmin. Näytän liian valppaalta, ja fiksu ottelija tietää, että minulla on suunnitelma. Pitää treenata peilin edessä vähän tylsistynyttä ilmettä ja huolimatonta habitusta. Toinen tapa provosoida vastus hyökkäämään on näennäishyökkäykset, jotka ovat vain eräänlaisia syöttejä kilpasiskon ansaan saamiseksi. Niitäkin on lisättävä repertuaariin.

Viisi ottelua, ja tuloksellisesti kädessä on nyt luu. (Hetki sitten oli muuten jäätelö ja sitten toinen, mutta ne tuhoutuivat nopeasti.) Itku ei kuitenkaan auta, tai auttaa joskus, mutta sille ei nyt ole syytä. Päivässä oli valtavasti hyvää. Erityisen iloinen olen Anitan päänahasta, ja siitä, että sain otella hallitsevaa maailmanmestaria vastaan ja ottelu tuli videolle. TIEDÄN että osaan otella fiksummin seuraavan kerran kohdatessamme. Myös ottelu englantilaista vastaan oli varsin hyvä ja tasainen, koin olevani läsnä enkä usko tänään pystyneeni paljon parempaan. Kohta pidämme palaverin huomisesta aikataulusta, ja sitten painun huoneeseen lukemaan kirjaa ja uinumaan.

P.S. Olisi ollut ihan sairaan hauskaa saada teksti julkaistua heti, mutta yllättäen hotellin verkko on tukossa enkä pääse nettiin. Aamulla siis uusi yritys.

P.P.S Ei tarvinnut odottaa herätyskellon soittoon. Heräsin
"vitutusväreisiin" 01.17. Varsin osuva, vaikkakin vähemman kaunis ilmaus on lainaus Helena Kuusistolta, rakkalta uransa vastikään lopettaneelta kilpasiskolata, "karateliiton kuningattarelta", jonka taukoamatonta tarinointia on ollut ikävä tälläkin reissulla.  Sääreni päälle läsähtäneellä Titan jalalla saattoi myös olla jotai tekemistä havahtumiseni kanssa, mutta ainakin em. väreet tappiosta ennen pronssimatsia seurasivat viiveettä heräämistäni. Aikani kuluksi päätin saattaa aloittamani kirjallisen työn päätökseen, ja nyt istunkin erittäin huonossa ryhdissä vessan lattialla, jonne suljeuduin valolaitteineni Titan unta häiritsemästä. 

Parin tunnin uinumiseni aikana ehdin tehdä jo monta tärkeää oivallusta otteluistani, ja nyt olisi hyvä hetki jatkaa unia, muttei väsytä yhtään. Taidan aikani ratoksi ajaa säärikarvat. Näihin tunnelmiin.

Tuloskaavio

Kateus

Olen joskus aikaisemminkin maininnut urheilun olevan oiva alusta äärimmäisten tunteitten kohtaamiselle ja niiden tunnistamiselle. Ajatus ei ole uusi tai omani, vaikka olenkin saanut tehdä tämän havainnon ihan itse. Muutama viikko sitten osallistuin mielenkiintoisten panelistien innoittamana Seuraava maali- tapahtumaan, jossa mietittiin urheilijan mahdollisuuksia ja uranäkymiä kilpauran jälkeen. Tokion olympialaisista innostuneena en aivan kokenut kuuluvani kohderyhmään, ja poistuinkin vähin äänin paikalta ennen illallista. Päätöstä skipata varmasti upea ilmainen ateria vahvisti kiusallisen vahva tietoisuus kisapuntarille hyppäämisestä myöhemmin kyseisellä viikolla. Lähitulevaisuuden kannalta katsoin siis viisaammaksi painua kämpille pesemään askaretta varten sopivasti tyhjentynyttä jääkaappia ja syömään rahkaa.

Ikekin oli mukana.

Nautin cocktailtilaisuudesta. Panelistien ajatukset olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia. Aktiiviuransa jo lopettaneiden urheilijioiden kommenteissa toistui ajatus siitä, ettei urheilun tuomia tunnemyllerryksiä ole saanut tai tarvinnut kokea sen koomin. Arki ei ole pakottanut kokemaan mitään yhtä äärimmäistä, ei hyvässä eikä pahassa. Äkkiseltään tuntuu vaikealta kuvitella, mutta asiaa hetken tuumittuani uskon sen. Urheileminen on kokonaisvaltaista ja sitoutunut harjoittelu ohjailee koko muuta elämää. Kovat panokset ovat suurien tunteitten edellytys.

Vaikka uskonkin löytäväni urheilu-urani jälkeen, tai miksen jo sen aikana, uuden intohimon kohteen johon voin kilpailemisen lopettamisen jälkeen heittäytyä täysin, en keksi mitään mikä ulottaisi lonkeronsa elämän kaikille osa-alueille samalla tavalla kuin urheilu. Tai no, heti keksin. Voin helposti kuvitella innostuvani tulevasta työstäni tai muista projekteista niin paljon, että ne pääsevät luikertelemaan alueille jotka eivät niille kuulu. En kuitenkaan aio antaa sen tapahtua.

(Hienoa että tuli julistettua tämäkin aie sähköinternettiin. Voi sitten joku valveutunut ystävä lainata minua itselleni, kun kieltäydyn toistamiseen juustoillallisesta työkiireisiin vedoten.)

Mukavan oloinen ihminen johon ikäväkseni en ehtinyt tutustumaan paremmin.

Takaisin tunteisiin. Karate on vienyt minut äärimmäisten ja miedompien tunteitten ääreen ja olen oppinut tunnistamaan ja nimeämään niitä. Kaikki tunteet eivät missään nimessä ole positiivisia ja useita niistä häpeän. Esimerkkinä häpeällisestä tunteesta mainittakoon kateus, jota tunnustan kokeneeni merkittävästi viimeksi elokuussa opiskelijoiden MM-kilpailuissa. Tiiviin tiimimme kolmannes, Titta Keinänen, otteli tuolloin hienosti itsensä pronssille. Finaalipaikkakin oli äärimmäisen lähellä. Minä hurrasin katsomossa ja sisälläni velloi.

Oma suoritukseni ei ollut Portugalissa kympin arvoinen. Voitin ensimmäisen ottelun eteläafrikkalaista vastaan 8-0, mutta hävisin tutulle tsekkiläiselle toisella kierroksella. Ottelu ei ollut huono, mutta parempiakin suorituksia on nähty. Halusin olla iloinen Titan puolesta, ja päätin olla. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin lapsenomainen kateus. Ihan kuin sisko saisi karkkipussin, Spice Girls- julisteen ja taputuksia olkapäälle ja minä jäisin ilman. MÄÄÄKI HALUUUUUUUN! Naurettavaa ja häpeällistä, joskin kai inhimmillistä.

Olen huomannut oman tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen nopeuttavan siitä selviämistä. Ikävän fiban nimettyäni voin todeta sen olevan vain tunne (eikä esimerkiksi astma, vaikka vitutus joskus hengittämistä häiritseekin) jolle en voi mitään, ja joka ennen pitkää haihtuu, kunhan sitä ei jää hellimään tai sitä ei yritä hukuttaa, niin kuin mieli tekisi. Ei nimittäin auta, koitettu on monta kertaa. Litra jäätelöä Burger Kingin jälkeen kuulostaa oivalta idealta hetken ja ensihoitona onkin varsin käypä, mutta seuraavana päivänä kateus, tai pettymys tai mikä ikinä, ei ole kadonnut. Se on vain saanut rinnalleen uudet ystävät itseinhosta ja häpeästä.  

    

EM-1, MM-1, kova japanilainen ja Titta

Opiskelijakisojen palkintojenjakoa katsellessani vaihtoehtona ei ollut kuin toteuttaa urheilupsykologini minulle ihan muuhun tilanteeseen antamaan neuvoa ”Fake it until you make it”, ja onnitella ystävää hymyillen omista tunteista piittaamatta. Kyllä se siitä iloksi muuttuikin, ei samanlaiseksi kuin jos olisin itse voittanut, mutta hiljaiseksi tyytyväisyydeksi siitä, että ME pärjäsimme ja suomalainen oli kovassa seurueessa mitalipallilla.

Ei urheilu tietysi ole ainut tapa kokea äärimmäisiä tunteita, ja olen varma että saan nauttia kilpakaraten venyttämästä tunnekirjostani urani loputtuakin. Siihen mennessä lienen kuitenkin jo aikamoinen seppä sielunliikkeitteni käsittelemisessä. Kateuden selättäminen on ehkä loppuelämäni mittainen projekti, mutta siinäkin olen hyvällä tiellä. Toisen menestys ei ole koskaan minulta pois. Tavoitteenani on, että jonakin päivänä ystävän menestys pakahduttaa minut jaetusta ilosta ja ylpeydestä sappinesteen sijaan.

Luuritta taas

Sain tänään jo kolmatta päivää herätä ilman hälytystä. Säpsähdin hereille virkeänä ja singahdin käynnistämään tietokoneen nähdäkseni, mitä kello on. Hassua miten tietoa ajasta kaipaa, vaikkei mitään sovittua olisikaan tiedossa. Urheiluakatemian keskivartalotreenin oli tosin määrä alkaa kello 10, mutta tiedän etten aamuvirkkuna mitenkään nukkuisi onneni ohi. Olin jossain kohtaa unessa kuullut tuomiokirkon kellon lyövän kolmasti, mikä tarkoittaa varttia vaille, mutta mitä? Olin nukkunut kuminan jälkeen kymmenen minuuttia, tai ehkä tunteja ja kymmenen minuuttia, sopivasti kuitenkin. Tietokone kertoi ajan olevan 7.55. Täydellistä.

Nautiskelin aamupuuroni ja -kahvini rauhassa ja valmistauduin sähköinternetin metsästykseen medisiinan atk-luokasta. Taloyhtiömme valokaapeli on rikki, ja Sonera palaa asiaan vasta syyskuussa. Kämpillä olen siis netitön. 

Viikonloppuna olin elokuun loppumisen perinteeksi muodostuneella, belgialaisen Junior Lefevren vetämällä leirillä Lahdessa. Lauantain varsin hyvin sujuneitten treenien kunniaksi (ja koska olin unohtanut laturin alkuviikosta Euraan) palkitsin itseni ostamalla hienon sinisen laturin varsin edullisesti. Sunnuntain treenien ajaksi jätin puhelimeni kiikkumaan laturin johdon varaan treenisalin pistorasiaan, ja harjoitusten jälkeen poistuin ystäväni kyydissä intoa puhkuen Helsinkiin. En koskaan irrottanut puhelintani seinästä. 

Junior Lefevre ja meikä

Havahduin erehdykseeni vasta heitettyämme Lefevren lentokentälle ja suunnattuamme nokan kohti Helsinkiä. Minulle tarjottiin mahdollisuutta palata takaisin hakemaan puhelin heti, mutta ajatus kahdesta lisätunnista autossa tuntui ylivoimaiselta ja lisäksi bensan tuhlaamiselta. En tarvitsisi puhelinta mihinkään. Päätin luottaa lahtelaisten treenikaverieni hyväntahtoisuuteen ja matkahuollon palveluihin ja pärjätä tovin ilman kännykkää.

Tässä sitä nyt ollaan. Erinäisten hankaluuksien vuoksi puhelinta ei pystytty laittamaan bussikyytiin vielä pariin päivään, mutta tänään keskiviikkona se on saapuva Turun linja-autoasemalle klo 15.15. Kohtaamisemme tulee olemaan lämmin.

Bussimatkalla Helsingistä Turkuun en voinut selata instagrammia, joten luin erään mielenkiintoisen uuden tuttavuuteni minulle suosittelemaa kirjaa. Orhan Pamukin Snow vaikuttaa juuri niin hyvältä kuin minulle luvattiin. Aika lensi, ja saavuin sateiseen Turkuun hujauksessa. Jouduin seisomaan hetken bussipysäkin katoksessa, kun en malttanut jättää lukua kesken.

Olin leirin päätyttyä antanut valtaosan tavaroistani, mukaan lukien läppärini, Titalle voidakseni nauttia lepopäivästäni Helsingissä vapaammin. Siirryin pysäkiltä suoraan kirjastoon koordinoimaan tavaroitteni hakemista hänen luotaan, ja se onnistui melko sujuvasti. En tosin huomannut kysyä ovikoodia, ja jouduin odottelemaan tovin alaovella ennen kuin joku talon asukas armeliaasti päästi minut sisään. En kuulemma näyttänyt siltä samalta kaverilta jolla on viime aikoina ollut tapana nukkua heidän rappukäytävässään.

Sain läppärini ja siirryin helpottuneena kämpille. Yhteys ystäviin olisi valmis avattavaksi. Melkein. Heti koneen avattuani muistin kotinettimme onnettoman tilanteen. Huokaus. Purin hikiset leirikamppeet kassistani ja siirryin Wifin perässä pääkirjastolle vain huomatakseni, että kello on 20.23 ja kirjasto on kiinni. Hm. Päädyin lopulta Bar Kukaan laatimaan facebook-päivityksen, jossa tiedotin kavereitani olevani tovin tavoittamattomissa puhelimen välityksellä, ja ottamaan yhteyttä ystävääni, jonka seurassa nautin upean iltapalan. Superhyvä juustoa ja viikunahilloa. Seura 5/5.

Tiistaiaamulla tein oman lajitreenin alfakeskuksessa, ja sen aikana minulle selvisi, mitä kaipaan puhelimessani eniten ystäviin yhteydenpidon lisäksi. Spotifyta. Tavallisesti teen alkulämmittelyni tanssien, ja treeniä ylipäätään rytmittää musiikki. Ilman kuulokkeita olo tuntui orvolta. Osasyy nihkeään fiilikseen meni tosin leiriväsymyksen piikkiin. No, aina ei kulje yhtä hyvin. Sain nuukahtaneesta olosta huolimatta tehtyä ihan hyvän harjoituksen, ja siirryin lounastamaan. 

Tapasin lounasjonossa ystäväni, joka ikäväkseni oli jo syönyt, mutta sovimme kahvihetkestä myöhemmin Antin luona. Kalle antoi minulle melkein oikein muistamansa ovikoodin, ja lounaan jälkeen löysin itseni jälleen seisomasta ulko-oven takana jotakuta toista sisälle halajavaa odottaen. Pääsin lopulta sisään. Kiipesin neljänteen kerrokseen vian todetakseni poikien jo poistuneen paikalta. Olin kaikitenkin saanut asiasta tiedon puhelimeeni. Ei auttanut kuin palata kämpille lukemaan kirjaa.

Punttitreeni sujui hyvin ja häiriöttä. Menin kirjastoon saadakseni yhteyden kavereihin, joita toivoin illan aikana tapaavani. Onnistuin. Loppuillasta menin vielä WiFin perässä Hämeenkadun Porttiin. Baareissa käynti ainakin on puhelimettomuuden aikana räjähtänyt käsiin. Kyseisten kuppiloiden kunniaksi on todettava palvelun olleen erinomaista ja santsiteen kuuluneen hintaan. Hienoa!

Kaiken kaikkiaan nämä kolme päivää ovat olleet ihan mukavia. Internetin metsästys vähäsen ottaa aivoon, mutta muuten olo on hyvä. Nukun hyvin ja tuntuu välillä ihan hyvältä olla tavoittamattomissa. Aikaa kirjoittamiseenkin löytyy kummasti, kun ei näe ketään. Viimekertainenkin teksti syntyi vastaavassa tilanteessa. 

Olen kuitenkin iloinen saadessani luurini takaisin. Pitemmän päälle tämä söisi sosiaalista elämääni, kaikki nopeat tapaamiset kun tavataan sopia whatsupissa tai soittamalla.

Harmillisinta on ollut juuri soittamisen vaikeus. Olen tottunut soittelemaan valmentajalleni päivittäin. Treeniin liittyvät olennaiset asiat ovat kyllä sovittavissa sähköpostitsekin, mutta viesteissä ei jaksa rönsyillä, ja se on kaikkein parasta. Kaipasin sitä heti. Ilman puhelinta olen saanut olla rauhassa, mutta myös yksin. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.        

Yhteys poikki

Jaahas. Istun Hansakorttelin ainoassa lauantaiaamuisin kello yhdeksältä aukeavassa kahvilassa ja odotan tulevat kolmevarttia elämästäni erään puhelinliikkeen aukeamista. Puhelimeni kuulokeliitäntä oli vioittunut mystisesti ja vein laitteen takuuhuoltoon yli viikko sitten. Vuokrasin huollon ajaksi käyttööni pienen mutta melko kelvottoman lainaluurin, joka temppuili aikansa ja lakkasi eilen lopulta toimimasta. Olin ratikkaa odotellessani soittamassa juuri ystävälleni, kun luuri pimeni. Virtanappulan painaminen pitkään tai vähemmän pitkään ei auta, ja laturin kanssa veksaalminenkin osoittautui hyödyttömäksi. Ihanaa!

Siis oikeasti ihanaa. Varjopuolina mainittakoon, että kellon katsomiseksi on käynnistettävä tietokone, ja nettiin päästäkseen hakeuduttava ostoskeskukseen, sillä en nyt juuri tullut löytäneeksi lappusta johon kotinettini erittäin vahva salasana on kirjoitettu. Musiikin kuuntelukaan ei onnistu, sillä en vielä tähän päivään mennessä ole tullut ladanneeksi uudehkoon koneeseeni spotifyta. Nyt sekin tulee tehtyä. Pienistä käytännön haasteista huolimatta on kuitenkin ollut varsin mukavaa olla tovi tavoittamattomissa.  

Meille on tänään tulossa kaksi vierailevaa tähteä Tapanilasta treenaamaan karate kumitea. Minun on tarkoitus karauttaa Turusta Honkilahteen heti saatuani jonkin puhelimen taas käyttööni. Nuoret toivot saapuvat puolen päivän aikaan ja tarkoitus olisi olla paikalla jonkin verran ennen heitä. Eilen nukkumaan mennessäni ei auttanut kuin luottaa aamuvirkkuutteeni, sillä herätyskello ei ollut saatavilla. Nukuin kuin lapsi, heräsin virkeänä ja koitin arvailla mitä kello voisi olla. Olin illalla unohtanut läppärin autoon, enkä millään viitsinyt noutaa sitä vain nähdäkseni, mitä kello on. Keitin kahvit, söin aamupuuron ja odotin tuomiokirkon kellon soittoa saadakseni selville ajan. Kello kumisi, mutta sekosin jossain kohtaa laskuista.

Kuikuilin ulos ikkunasta tavoittaakseni katseellani ihmisen, jolta voisi kysyä kelloa. Näin yhden mummon ja katsoin viisaammaksi pukea päälleni ainakin paidan. Neljännen kerroksen ikkunasta huuteleva, kellonaikaa uteleva alaston nuori saattaisi olla pahaa-aavistamattoman rouvan psyykkeelle liikaa. Riensin vaatekaapille ja puin päälleni paidan aivan turhaan. Mummo oli yllättävän ketterä ja poistunut jo pihapiiristä ikkunan ääreen palattuani.

Meikkasin ja päätin lopulta raahautua autoon. Olin arvannut oikein, sisäinen kelloni ei ollut pettänyt. Auton kello näytti 8.40, olin siis herännyt kahdeksan jälkeen. Olimme istuneet parin ystävän kanssa iltaa hyvin maltillisesti, joten takana oli yli seitsemän tunnin hyvät unet. Lupaava alku tulevalle leirille! 

Ajelin toiveikkaana kirjastolle toteamaan sen aukeavan vasta kymmeneltä. Jatkoin Hansaan ja nyt olen istunut kahvilassa kirjoittaen tätä tekstiä puolisen tuntia. Kännykkäliike aukeaa kahdeksan minuutin kuluttua. Ehdin sitä ennen julkaista tämän tekstin vailla kuvia, ja palaan asiaan myöhemmin kuvien kanssa. Jospa leiriltä irtoaisi jotakin hyvää materiaalia.