Sain tänään jo kolmatta päivää herätä ilman hälytystä.
Säpsähdin hereille virkeänä ja singahdin käynnistämään tietokoneen nähdäkseni,
mitä kello on. Hassua miten tietoa ajasta kaipaa, vaikkei mitään sovittua
olisikaan tiedossa. Urheiluakatemian keskivartalotreenin oli tosin määrä alkaa
kello 10, mutta tiedän etten aamuvirkkuna mitenkään nukkuisi onneni ohi. Olin
jossain kohtaa unessa kuullut tuomiokirkon kellon lyövän kolmasti, mikä
tarkoittaa varttia vaille, mutta mitä? Olin nukkunut kuminan jälkeen kymmenen
minuuttia, tai ehkä tunteja ja kymmenen minuuttia, sopivasti kuitenkin.
Tietokone kertoi ajan olevan 7.55. Täydellistä.
Nautiskelin aamupuuroni ja -kahvini rauhassa ja
valmistauduin sähköinternetin metsästykseen medisiinan atk-luokasta. Taloyhtiömme
valokaapeli on rikki, ja Sonera palaa asiaan vasta syyskuussa. Kämpillä olen
siis netitön.
Viikonloppuna olin elokuun loppumisen perinteeksi muodostuneella,
belgialaisen Junior Lefevren vetämällä leirillä Lahdessa. Lauantain varsin
hyvin sujuneitten treenien kunniaksi (ja koska olin unohtanut laturin
alkuviikosta Euraan) palkitsin itseni ostamalla hienon sinisen laturin varsin
edullisesti. Sunnuntain treenien ajaksi jätin puhelimeni kiikkumaan laturin
johdon varaan treenisalin pistorasiaan, ja harjoitusten jälkeen poistuin ystäväni
kyydissä intoa puhkuen Helsinkiin. En koskaan irrottanut puhelintani
seinästä.
 |
| Junior Lefevre ja meikä |
Havahduin erehdykseeni vasta heitettyämme Lefevren
lentokentälle ja suunnattuamme nokan kohti Helsinkiä. Minulle tarjottiin
mahdollisuutta palata takaisin hakemaan puhelin heti, mutta ajatus kahdesta
lisätunnista autossa tuntui ylivoimaiselta ja lisäksi bensan tuhlaamiselta. En
tarvitsisi puhelinta mihinkään. Päätin luottaa lahtelaisten treenikaverieni hyväntahtoisuuteen
ja matkahuollon palveluihin ja pärjätä tovin ilman kännykkää.
Tässä sitä nyt ollaan. Erinäisten hankaluuksien vuoksi
puhelinta ei pystytty laittamaan bussikyytiin vielä pariin päivään, mutta
tänään keskiviikkona se on saapuva Turun linja-autoasemalle klo 15.15.
Kohtaamisemme tulee olemaan lämmin.
Bussimatkalla Helsingistä Turkuun en voinut selata
instagrammia, joten luin erään mielenkiintoisen uuden tuttavuuteni minulle
suosittelemaa kirjaa. Orhan Pamukin Snow vaikuttaa juuri niin hyvältä kuin
minulle luvattiin. Aika lensi, ja saavuin sateiseen Turkuun hujauksessa.
Jouduin seisomaan hetken bussipysäkin katoksessa, kun en malttanut jättää lukua
kesken.
Olin leirin päätyttyä antanut valtaosan tavaroistani, mukaan
lukien läppärini, Titalle voidakseni nauttia lepopäivästäni Helsingissä
vapaammin. Siirryin pysäkiltä suoraan kirjastoon koordinoimaan tavaroitteni
hakemista hänen luotaan, ja se onnistui melko sujuvasti. En tosin huomannut
kysyä ovikoodia, ja jouduin odottelemaan tovin alaovella ennen kuin joku talon
asukas armeliaasti päästi minut sisään. En kuulemma näyttänyt siltä samalta
kaverilta jolla on viime aikoina ollut tapana nukkua heidän rappukäytävässään.
Sain läppärini ja siirryin helpottuneena kämpille. Yhteys
ystäviin olisi valmis avattavaksi. Melkein. Heti koneen avattuani muistin
kotinettimme onnettoman tilanteen. Huokaus. Purin hikiset leirikamppeet
kassistani ja siirryin Wifin perässä pääkirjastolle vain huomatakseni, että
kello on 20.23 ja kirjasto on kiinni. Hm. Päädyin lopulta Bar Kukaan laatimaan
facebook-päivityksen, jossa tiedotin kavereitani olevani tovin
tavoittamattomissa puhelimen välityksellä, ja ottamaan yhteyttä ystävääni,
jonka seurassa nautin upean iltapalan. Superhyvä juustoa ja viikunahilloa.
Seura 5/5.
Tiistaiaamulla tein oman lajitreenin alfakeskuksessa, ja sen
aikana minulle selvisi, mitä kaipaan puhelimessani eniten ystäviin
yhteydenpidon lisäksi. Spotifyta. Tavallisesti teen alkulämmittelyni tanssien,
ja treeniä ylipäätään rytmittää musiikki. Ilman kuulokkeita olo tuntui orvolta.
Osasyy nihkeään fiilikseen meni tosin leiriväsymyksen piikkiin. No, aina ei
kulje yhtä hyvin. Sain nuukahtaneesta olosta huolimatta tehtyä ihan hyvän
harjoituksen, ja siirryin lounastamaan.
Tapasin lounasjonossa ystäväni, joka
ikäväkseni oli jo syönyt, mutta sovimme kahvihetkestä myöhemmin Antin luona.
Kalle antoi minulle melkein oikein muistamansa ovikoodin, ja lounaan jälkeen
löysin itseni jälleen seisomasta ulko-oven takana jotakuta toista sisälle
halajavaa odottaen. Pääsin lopulta sisään. Kiipesin neljänteen kerrokseen vian
todetakseni poikien jo poistuneen paikalta. Olin kaikitenkin saanut asiasta
tiedon puhelimeeni. Ei auttanut kuin palata kämpille lukemaan kirjaa.
Punttitreeni sujui hyvin ja häiriöttä. Menin kirjastoon
saadakseni yhteyden kavereihin, joita toivoin illan aikana tapaavani.
Onnistuin. Loppuillasta menin vielä WiFin perässä Hämeenkadun Porttiin.
Baareissa käynti ainakin on puhelimettomuuden aikana räjähtänyt käsiin. Kyseisten
kuppiloiden kunniaksi on todettava palvelun olleen erinomaista ja santsiteen
kuuluneen hintaan. Hienoa!
Kaiken kaikkiaan nämä kolme päivää ovat olleet ihan mukavia.
Internetin metsästys vähäsen ottaa aivoon, mutta muuten olo on hyvä. Nukun
hyvin ja tuntuu välillä ihan hyvältä olla tavoittamattomissa. Aikaa
kirjoittamiseenkin löytyy kummasti, kun ei näe ketään. Viimekertainenkin teksti syntyi vastaavassa tilanteessa.
Olen kuitenkin iloinen
saadessani luurini takaisin. Pitemmän päälle tämä söisi sosiaalista elämääni,
kaikki nopeat tapaamiset kun tavataan sopia whatsupissa tai soittamalla.
Harmillisinta on ollut juuri soittamisen vaikeus. Olen
tottunut soittelemaan valmentajalleni päivittäin. Treeniin liittyvät olennaiset
asiat ovat kyllä sovittavissa sähköpostitsekin, mutta viesteissä ei jaksa
rönsyillä, ja se on kaikkein parasta. Kaipasin sitä heti. Ilman puhelinta olen
saanut olla rauhassa, mutta myös yksin. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.
