maanantai 19. syyskuuta 2016

Kateus

Olen joskus aikaisemminkin maininnut urheilun olevan oiva alusta äärimmäisten tunteitten kohtaamiselle ja niiden tunnistamiselle. Ajatus ei ole uusi tai omani, vaikka olenkin saanut tehdä tämän havainnon ihan itse. Muutama viikko sitten osallistuin mielenkiintoisten panelistien innoittamana Seuraava maali- tapahtumaan, jossa mietittiin urheilijan mahdollisuuksia ja uranäkymiä kilpauran jälkeen. Tokion olympialaisista innostuneena en aivan kokenut kuuluvani kohderyhmään, ja poistuinkin vähin äänin paikalta ennen illallista. Päätöstä skipata varmasti upea ilmainen ateria vahvisti kiusallisen vahva tietoisuus kisapuntarille hyppäämisestä myöhemmin kyseisellä viikolla. Lähitulevaisuuden kannalta katsoin siis viisaammaksi painua kämpille pesemään askaretta varten sopivasti tyhjentynyttä jääkaappia ja syömään rahkaa.

Ikekin oli mukana.
Nautin cocktailtilaisuudesta. Panelistien ajatukset olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia. Aktiiviuransa jo lopettaneiden urheilijioiden kommenteissa toistui ajatus siitä, ettei urheilun tuomia tunnemyllerryksiä ole saanut tai tarvinnut kokea sen koomin. Arki ei ole pakottanut kokemaan mitään yhtä äärimmäistä, ei hyvässä eikä pahassa. Äkkiseltään tuntuu vaikealta kuvitella, mutta asiaa hetken tuumittuani uskon sen. Urheileminen on kokonaisvaltaista ja sitoutunut harjoittelu ohjailee koko muuta elämää. Kovat panokset ovat suurien tunteitten edellytys.

Vaikka uskonkin löytäväni urheilu-urani jälkeen, tai miksen jo sen aikana, uuden intohimon kohteen johon voin kilpailemisen lopettamisen jälkeen heittäytyä täysin, en keksi mitään mikä ulottaisi lonkeronsa elämän kaikille osa-alueille samalla tavalla kuin urheilu. Tai no, heti keksin. Voin helposti kuvitella innostuvani tulevasta työstäni tai muista projekteista niin paljon, että ne pääsevät luikertelemaan alueille jotka eivät niille kuulu. En kuitenkaan aio antaa sen tapahtua.
(Hienoa että tuli julistettua tämäkin aie sähköinternettiin. Voi sitten joku valveutunut ystävä lainata minua itselleni, kun kieltäydyn toistamiseen juustoillallisesta työkiireisiin vedoten.)

Mukavan oloinen ihminen johon ikäväkseni en ehtinyt tutustumaan paremmin.

Takaisin tunteisiin. Karate on vienyt minut äärimmäisten ja miedompien tunteitten ääreen ja olen oppinut tunnistamaan ja nimeämään niitä. Kaikki tunteet eivät missään nimessä ole positiivisia ja useita niistä häpeän. Esimerkkinä häpeällisestä tunteesta mainittakoon kateus, jota tunnustan kokeneeni merkittävästi viimeksi elokuussa opiskelijoiden MM-kilpailuissa. Tiiviin tiimimme kolmannes, Titta Keinänen, otteli tuolloin hienosti itsensä pronssille. Finaalipaikkakin oli äärimmäisen lähellä. Minä hurrasin katsomossa ja sisälläni velloi.

Oma suoritukseni ei ollut Portugalissa kympin arvoinen. Voitin ensimmäisen ottelun eteläafrikkalaista vastaan 8-0, mutta hävisin tutulle tsekkiläiselle toisella kierroksella. Ottelu ei ollut huono, mutta parempiakin suorituksia on nähty. Halusin olla iloinen Titan puolesta, ja päätin olla. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin lapsenomainen kateus. Ihan kuin sisko saisi karkkipussin, Spice Girls- julisteen ja taputuksia olkapäälle ja minä jäisin ilman. MÄÄÄKI HALUUUUUUUN! Naurettavaa ja häpeällistä, joskin kai inhimmillistä.

Olen huomannut oman tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen nopeuttavan siitä selviämistä. Ikävän fiban nimettyäni voin todeta sen olevan vain tunne (eikä esimerkiksi astma, vaikka vitutus joskus hengittämistä häiritseekin) jolle en voi mitään, ja joka ennen pitkää haihtuu, kunhan sitä ei jää hellimään tai sitä ei yritä hukuttaa, niin kuin mieli tekisi. Ei nimittäin auta, koitettu on monta kertaa. Litra jäätelöä Burger Kingin jälkeen kuulostaa oivalta idealta hetken ja ensihoitona onkin varsin käypä, mutta seuraavana päivänä kateus, tai pettymys tai mikä ikinä, ei ole kadonnut. Se on vain saanut rinnalleen uudet ystävät itseinhosta ja häpeästä.  
    
EM-1, MM-1, kova japanilainen ja Titta
Opiskelijakisojen palkintojenjakoa katsellessani vaihtoehtona ei ollut kuin toteuttaa urheilupsykologini minulle ihan muuhun tilanteeseen antamaan neuvoa ”Fake it until you make it”, ja onnitella ystävää hymyillen omista tunteista piittaamatta. Kyllä se siitä iloksi muuttuikin, ei samanlaiseksi kuin jos olisin itse voittanut, mutta hiljaiseksi tyytyväisyydeksi siitä, että ME pärjäsimme ja suomalainen oli kovassa seurueessa mitalipallilla.

Ei urheilu tietysi ole ainut tapa kokea äärimmäisiä tunteita, ja olen varma että saan nauttia kilpakaraten venyttämästä tunnekirjostani urani loputtuakin. Siihen mennessä lienen kuitenkin jo aikamoinen seppä sielunliikkeitteni käsittelemisessä. Kateuden selättäminen on ehkä loppuelämäni mittainen projekti, mutta siinäkin olen hyvällä tiellä. Toisen menestys ei ole koskaan minulta pois. Tavoitteenani on, että jonakin päivänä ystävän menestys pakahduttaa minut jaetusta ilosta ja ylpeydestä sappinesteen sijaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti