torstai 18. helmikuuta 2016

Kävelinoveepäi


Kauden ensimmäinen kilpailu Tallinnassa oli menestys. En nyt leiju sillä sen enempää, mutta tekstin kulun kannalta paluu tammikuulle on mielekästä vaikka silloin olikin vielä talvi ja nyt on kevät. Tallinnassa kauden avauskisassa otin omassa painoluokassani ja avoimessa sarjassa yhteensä seitsemän ottelua, ja kulki. Voi että kun kulki.  

Avoimen painoluokan ensimmäiseen matsiin sain vastaani ruotsalaisen raskaan sarjan naisen. Ottelun tiimellyksessä iskuja vaihdettiin, ja eräs ruotsalaisen lyönneistä nasahti ikävästi poskipäähän. Liian kova osuma hieman söi, mutta tilanne jatkui ja pääsin hyödyntämään jälkitilanteen lyömällä vuorostani. Lyönnin palautuksessa ilmeisesti pukkasin kilpasiskoa sen verran, että tämä kompastui ja mätkähti tatamille. Tuomari huusi tilanteen poikki ja meidät huudettiin viivalle. Tunsin kuinka poskipää turposi, ja yritin pikkuisen irvistellä viivalla ilmaistakseni kärsimykseni selvästi kontrolloimattomasta lyönnistä, sillä tuomari hääräsi vain teatteri-itkua tuhertavan ruotsalaisen luona. Ei auttanut. Päätuomari siirtyi antamaan tuomionsa vilkaisemattakaan minuun. MINÄ sain varoituksen liian kovasta kontaktista. No, elämä on. Jälkeenpäin videolta katsottuna ymmärsin tuomion, joskaan se ei muuta sitä yhtään oikeammaksi. 
Voitin ottelun, ja koska seuraava olisi tulossa tuota pikaa, en viitsinyt hakea jäitä. Ongelma oli kuitenkin vain kosmeettinen. Jälkeenpäin vähän kadutti, tulevat vaivat kun olisivat voineet olla kovasti pienempiä jos olisin käynyt noutamassa niitä kylmiä heti.  

Vielä ihan OK. 

Viikonloppu sujui hyvin menneen kisan jälkeisessä hyrinässä. Poski oli turvonnut ja sinersi, mutta ihan sievällä tavalla. Siitä on jo tovi kun viimeksi sain mustan silmän, ja olin autuaasti unohtanut mitä turpiin saanut habitus naiselle merkitsee sen välittömän harmituksen lisäksi, minkä jokainen peiliin vilkaisu seuraavan parin viikon ajan aiheuttaa. Ai mitä? No, kummastuneitten, huvittuneitten ja säälivien katseiden lisäksi kaupassa käynti veljien tai miespuolisten ystävien kanssa on hivenen kiusallista. Ärsyttävintä on sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden yllä leijuva lausumattomien kysymysten pilvi, jolle olen koettanut keksiä luontevan haihdutustavan siinä toistaiseksi onnistumatta. Mustan silmän kanssa 80% keskusteluista avataan seuraavasti: 

  1. Onks sul musta silmä? 
-Tähän koen vastustamatonta halua vastata kieltävästi. 

  1. Ooks saanu turpaas? 
-Tämä ärsyttää, sillä heikkona yksilönä sisältäni kumpuaa tarve huutaa ”mut  voitin hei sen matsin”, enkä haluaisi myöntää olevani kanssaihmisten arvonannolle niin kipeä, että lankean selittelyihin. Olisi ihanaa voida vastata guruna vain joo. 

  1. Oliks rankka viikonloppu? 
-Niin. Mitä tähän nyt sitten vastaa tilanteessa, jossa kysyjä ei tiedä vapaa-ajanvietostani mitään, enkä tahtoisi sitä myöskään paljastaa? 

  1. HAHAHHAHA! 
-Ehdottomasti paras reaktio, ei vaadi minulta olkien kohautusta tai ylävitosta kummempaa rektiota, mutta asia on käsitelty. 

Viikon jälkeen.
Vaikka edellämainitut tokaisut ja kysymykset ovat hitusen ennalta-arvattavia, ovat ne ensimmäistä lukuunottamatta täysin ymmärrettäviä, inhimmillisiä ja jopa ihan toivottavia. Mainitsemattomaan viidennekseen reaktioista mahtuvat hyvät ja huonot yllättävät kommentit, ja lisäksi vaihtoehdoista kaikkein kiusallisin, asian käsittelemättä jättäminen. Tämä jos jokin tekee tunnelmasta vaivaantuneen. Panda pomppii ympärillämme, eikä kukaan tervehdi sitä. Asia ikään kuin roikkuu ilmassa. Keskustelutoveri vaikuttaa koko ajan siltä, kun haluaisi sanoa jotain muttei ihan viitsi. Minut se saa epäilemään, että nenästäni roikkuu joku röllykkä, kunnes taas muistan näyttäväni pandalta. 

 Muistettuani asioiden todellisen laidan, ihmettelen miksei vastapuoli ole rohkeasti nostanut asiaa esiin. Sitten muistan ärsyyntymiseni oikeastaan jokaista asian esiinottotapaa kohtaan ja mietin, haluaisinko itse olla se päivän neljänneskymmenes ihminen joka kysyy jotakin mustasta silmästäni. Niinpä niin. Taidan olla tässä(kin) suhteessa aika vaikea ihminen miellyttää. Asian luontevan käsittelytavan keksimistä odotellessa pitänee harjoitella puolustamista.