Talvi

Leirilleeeee! Ei tänään mutta huomenna. Ihana päästä pitkästä aikaa Pajulahden patojen ääreen treenaamaan tuttujen turpien kanssa. Siellä on lauantaina kuulemma seiväskisatkin, joita olisi lystiä päästä katsomaan. Toivottavasti illan aikataulu antaisi hiukan myöten.

Tänään nautiskelin rapsakasta säästä. Aamulla pukemiseen meni puolisen tuntia. Housuvalinta tuotti eniten tuskaa. Oli kovin haastavaa löytää housut, joiden alle voisi pukea tykit ja jotka silti näyttäisivät hyvältä vinkkeleiden (=huopikkaiden) kanssa. Seuraava haaste oli löytää viimeksi yli vuosi sitten käytetyt Rukan pinkit paholaiset jostakin kaapin syövereistä. Terminologiaa selventääkseni totean nyt tarkoittavani diktaattoreilla/tykeillä/paholaisilla pitkiä kalsareita. Niitähän voi kutsua oikeastaan miksi vain monikkomuotoiseksi asiaksi. Diktaattorit on nimityksistä lähinnä sydäntäni.

Löydetty. Päädyin survomaan päälle farkkutrikoot ja asu olikin puoliksi valmis. Paitavalinta oli tänään helppo, takkia tuumin tovin. Krimiturkki olisi 27 asteen pakkaseen ollut oiva vaihtoehto, mutta koska olen hukannut suosikkipiponi, ei huputon takki tullut kysymykseen. Päälle päätyi naulakosta paksu sininen nahkatakki, jossa on tarvittaessa koko pään kätkevä karvahuppu. Paljon karvoja, erittäin hyvä. Sain suljettua hupun sopivaan suppuun käärimällä pienen violetin villapeiton kaulaani. Poistuin viimein kämpiltä kädet syvälle taskuihin työnnettynä, sillä olen pipon lisäksi hukannut myös ainoat lapaseni. Tiistaina poljin kouluun villasukat käsissä, ja puolen kilometrin matkan jälkeen sormia sulatellessani totesin idean kelvottomaksi. Ystäväni ehdotti pakastepussien vetämistä villasukkien päälle tuulenpitävyyden lisäämiseksi, mutta se olisi jo outoa. Kädet taskuihin, siis!

Kävely eskimoasussa on paitsi kömpelöä, myös vaarallista. Mainio karvahuppu blokkaa tuulen ja kylmyyden lisäksi kaiken näkyvyyden sivuille, minkä vuoksi risteyksissä on pyörittävä typerän näköisesti pituusakselinsa ympäri ennen turvallista tienylitystä. Onneksi yksi kierros yleensä riittää. Kuulonsakaan ei voi luottaa, sillä rauhalliseen taaperrukseeni kuuluu olennaisena osana musiikin kuuntelu. Käsineettömyyden etuja on näppäryys kappaleiden vaihtamisessa, kun ei ensin tarvitse riisua lapasia.

Niinpä niin, hengissä selviäminen arktisessa Turussa on onnen kauppaa ja kiitän luojaani jokaisesta päivästä. Seuraava haaste on tehdä vahinkoilmoitus tuhoutuneesta läppäristä, ja metsästää ruokaa. Onneksi tähtäimessäni olevaan opiskelijaruokalaan pihan toiselle puolen pääsee kätevästi maanalaista tunnelia pitkin. Vältän uuvuttavan pukeutumissession lisäksi yhden vaarallisen tienylityksen.

Uudet kujeet

Uudenvuoden juhlien teemana oli 1920-luku. Juhlat 5/5.

Olin tässä eräänä iltana syntymäpäivillä. Oli imperiumin parhaat paardit. Jäin mukavasti suustani kiinni mielenkiintoisen ihmisen kanssa, ja havahduin kaksi tuntia etukäteen kaavailemani poistumisajan jälkeen kellon olevan likaa. Seuraava päivä alkaisi aamutreeneillä ja vakaa tarkoitukseni oli poistua juhlista viimeistään 01.00. Näin ei käynyt. Saatuani kaksi kultaista kyytiläistä nakattua nukkumaan ja päästyäni viimein kämpille kello huiteli puolta neljää. Viitisen tuntia aikaa nukkua jos heti simahtaisi.

Liian myöhään liikaa kahvia. Sydän tykyttää. Tumtumtumtumtum. ”Noniin. Nukkumatti hoi, pois sieltä jäätelökulholta ja unihiekkaa tänne heti!” Tumtumtumtutum. ”Tätäkö on urheilun pitäminen ykkösasiana? Huitelen yömyöhään flunssassa ja jätän nukkumatta?” Tumtutmtutmtumtutmtum. ”Ei tule mitään. Pakkaan huomiset tavarat, jos vaikka sängystä nouseminen helpottaisi ja uni tulisi uudella yrittämällä.” Tumtumtutumtumtum. ”Näin eläen sitä varmaan pärjätään premierliigakisoissa…” Tumtumtumtumtum. ”Ei vieläkään. Keitän teetä ja yritän uudelleen.”

Joulu Rovaniemellä oli hyvä.
Tädin perheen kanssa matkalla haudoille.

Sain teeni kuppiin ja herätyskello soi. Se siitä sitten. Heitin rooibokseni viemäriin, pukeuduin ja nappasin treenikassini olalle. Pakko päästä aamukahvin ääreen rippittäytymään valmentajalle.

Ahdisti. Koin syyllisyyttä pitkäksi venyneestä illasta. Eipä siinä, yksi ilta sinne tänne on vain poikkeus sääntöön.  Syyllisyys kumpusi jostain syvempää ja pitemmältä ajalta.

Viimeaikoina olen usein päässyt nauttimaan ihanista kohtaamisista ystävien kanssa, mikä on suurta. Kylmästi tarkasteltuna olen kuitenkin nautiskellut vähän turhankin paljon. Karate on asia, josta haluan innostua ja saada iloa ja jossa haluan mennä eteenpäin. Urheilun vuoksi olen tehnyt ratkaisuja opiskeluiden suhteen, ja opintotauon tarkoituksena on mahdollistaa laadukas harjoittelu ja kehittyminen lajissa jota arvostan. Sopivassa määrin mukavat illanvietot tuovat vain tasapainoa harjoitteluun, mutta liiallisuuksiin lipsuessaan ne saavat fokuksen karkaamaan.

Salia siivoamassa vuoden 2016 kunniaksi.

Itkin kahvikupposen ääressä syyllisyyttäni valmentajalle, ja olo helpotti. Kaikki hyvin, elämä on jatkuvaa kurssin korjaamista jos tahtoo päästä määränpäähänsä karille rysähtämättä.  

Miten aamutreenit menivät? Hienosti. Tein tärkeän havainnon lyönnin palautuksesta. Oivalsin, että heikon rintarangan liikkuvuuteni vuoksi minun on aukaistava takajalkaa kiertyäkseni tarpeeksi. Ratkaisin siis vuosia kalvanneen ongelman. ITKIN TAAS. Nauroin ja itkin, mutta itkin kuitenkin.

Iltapäivän punttitreeni sujui hyvin, kyynelittä.