Paarmoja?

Aurinko paistaa, myös päässä. Paarmoja ei ole koska tuulee. Mahtavaa! Muutama päivä tässä on mennyt mystisen melankolisuuden vallassa. Pari edellistä päivää suorastaan ahdisti. Voimakas sana ikävälle tunteelle, joka kuitenkin on tosi ja tunnistettava. Se iskee heti aamusta. On vaikeaa hengittää ja mihinkään ei osaa tarttua. Kaikki tuntuu turhalta.

Hengittämistä ei helpota se, ettei ikävälle tunteelle löydä kerrassaan mitään selvää yksittäistä syytä, päinvastoin. Kun havahtuu ymmärtämään, että merkittävimmät ongelmat päivän aikana liittyvät siihen, kenen seurassa vapaa-aikaansa viettäisi, mitä laittaisi päälleen ja söisikö salaattinsa broilerilla vai tonnikalalla, paino rinnalla vain kasvaa. Synkkyys on saanut uuden sävyn syyllisyydestä.

Näinkö epäkiitollinen olen?

Testijuoksun jälkeen. Shortsit vähän märät.

Osa mystisestä möykystä rinnassa oli merkillistä pelkoa tulevaa, nyt jo mennyttä koitosta, 1500m testijuoksua kohtaan, osa menee vain huonon päivän (x2-3) piikkiin. En tiedä mikä minussa mättää, mutta otan moiset leikkimieliset koitokset turhan raskaasti. Maitohappoloiset ovat toki ikäviä. Siitä, etten tunne käsiäni, hengitys vinkuu ja pissaa lirahtaa housuihin joka askeleella en näin nopeuslajin urheilijana osaa nauttia millään sieluni tasolla. Suurin ongelmani noissa koitoksissa on kuitenkin pelko siitä, että alitan omat odotukseni.

Uskon, että avain menestykseen niin urheilussa kuin elämässä muutenkin piilee juuri tämänkaltaisten pelkojen selättämisessä. Kun ei kavahda omia odotuksiaan, jää jäljelle huomattavasti enemmän voimavaroja itse suoritukselle niin kilpailuissa, harjoituksissa kuin arjen sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissakin. Paras osaaminen ja persoonan kauneimmat piirteet tulevat yleensä esiin sellainen hymy huulilla, joka riittää silottamaan silmien väliin ilmestyneen huolestuneen rypyn.

Meikä suppijoogaa sieravuorella, eikä ahdista yhtään!

Toki on aikoja jolloin pitää keskittyä täysillä, eikä silloin aina naurata, mutta keskittymistä ei tulisi sekoittaa pakonomaiseen onnistumisen vääntämiseen virheitä peläten. Ero hyvän, keskittyneen läsnäolon ja kurttuotsaisen, virheiden pelkoon perustuvan ponnistelun välillä voi ulkoapäin tarkastellen näyttää hiuksen hienolta, mutta sen merkitys suoritukselle ja oppimiselle on valtaisa.  

Tällaisten ongelmien eteen urheilu minut ajaa, ja siksi rakastan sitä. Oman puutteellisuuden oivaltaminen ja hyväksyminen lievitti ahdistusta ja nyt hengittäminen on taas helppoa ja ihanaa. Kohti ruissia!