torstai 28. toukokuuta 2015

JOO!

Pikkuisen on blogin pitäminen päässyt jäämään. Kevät on ollut aikamoista sätkimistä kahden maailman melskeessä, ja jostain on pitänyt luopua ettei päästä kuuluisi jonakin kauniin päivänä ”priit”. Nyt on uusi aika, katsotaan kuinka käy.

Vuosi tähän asti on totisesti ollut vähän turhan hektinen. Tammikuussa alkoi lääketieteen opintojen kliininen vaihe. Siihen asti, ns. prekliinisissä opinnoissa olimme nököttäneet luennoilla ja käyneet välillä erinäisissä muutaman tunnin kerrallaan kestäneissä harjoitustöissä. Luennoilla käynti ei ole pakollista, vaikka toki hyödyllistä ainakin valtaosalle, ja eri harjoitusryhmiä on niin paljon että preklinikan aikana aikataulun rustaaminen urheilulle sopivaksi oli helppoa. Opiskelu oli karatelle vain hyvää vastapainoa.

Mitä se kliininen vaihe l. klinikka sitten tarkoittaa? Opiskelijalle se on innostava ja motivoiva vaihe, joka jatkuu opintojen loppuun ja jossa pääsemme aina kahdeksi viikoksi ma-to kerrallaan eri sairaaloihin harjoittelemaan tulevaa ammattia. Klinikkaviikkoa seuraa aina yksi luentoviikko, jossa taas opiskellaan tentittäviä asioita teoriassa (ja nähdään kavereita joita ei klinikkaviikoilla näe).

Nautin kliinisistä opinnoista ja potilaskontakteista. On hienoa nähdä väläys siitä, mitä tuleva työ voisi joskus olla. Kaikessa mielekkyydessäänkin klinikkapäivä on kuitenkin kuormittava, sillä oppiminen ja se, mitä pääsee tekemään ja näkemään on paljolti kiinni omasta aktiivisuudesta, ja tietty skarppius pitäisi säilyttää jatkuvasti. 

Klinikka söi miestä. Ei siksi että se itsessään olisi ollut liian raskasta, mutta jatkuva kompromissien teko oli. Koin jatkuvasti, etten pysty panostamaan karateen niin hyvin kuin tahtoisin. Toisaalta en pystynyt opiskelemaankaan niin hyvin kuin olisin halunnut. Unen saanti oli vaikeaa, kun tiesi että aamulla pitäisi herätä viideltä ehtiäkseen tehdä kaiken. Tunsin tekeväni kahta asiaa huonosti, minkä seurauksena huomasin innon kadonneen.

Päätin jo lääkikseen hakiessani, etteivät opinnoit saa häiritä urheilua. Jos siltä alkaisi näyttää, olisi tehtävä ratkaisuja. Siksi olen päättänyt tiputtaa itseni kurssilta ja pitää välivuoden heittäytyen täysin karatemaailmaan. Ratkaisu antaa minulle aikaa innostua. Olen sitä täynnä jo nyt, enkä oikein tiedä, miten pysyisin paikallani. Tunnetta on mahdotonta välittää sanoin.

Keskiviikon matsitreeneissä, joissa Kuusiston Helenakin oli valmistautumassa Bakun European Gameseihin itkin ihan vähäsen. Porasin onnentunteesta, joka minut täytti oivaltaessani, että ensimmäistä kertaa neljään vuoteen voin keskittyä täysin rinnoin karateen, ja voin välillä vain olla. Voin katsella karaten matsipätkiä youtubesta kuinka paljon hyvänsä ilman että se on pois opiskelusta. Voin nukkua aamulla kahdeksaan. Voin lukea aamulla lehteä luentoslidien sijaan, ja kirjoittaa välillä blogia.


Se, mitä tämä välivuosi tuo karateeni, jää nähtäväksi. Se, mitä siitä haen, on ennen kaikkea mahdollisuus innostua ja nostaa harjoittelun laatua pykälällä ylöspäin. Laitan itseni samalle viivalle huippujen kanssa (seuratkaa toki Länsi-Suomea lähitulevaisuudessa) ja nautin siitä sisäisestä tiedosta, että olen tehnyt ratkaisuni ja päättänyt antaa kaikkeni. Se, niitänkö tuloksena huippumenestystä, on lopulta toisarvoista.