Ennätys

Eilen parkkeerasin tiukasti. Olin treeneistä matkalla ystävän luo iltapalalle ja näin mahdollisuuteni pysäköidä lähelle tämän ulko-ovea. Koska jokainen ottamatta jätetty askel joulukuisessa sateessa on voitto, päätin yrittää. Mahdollinen kolo oli varsin kapea, mutta ajamani auto ketterä (ja punainen). Päätin mahtua. Ajoin vaaarooovasti ja onnistuin. HELPOSTI. Peilit eivät kolisseet vähääkään.

Tämän tyypin vieressä on helppo hymyillä

Tuli autosta poistumisen aika. Ovi aukeni parikymmentä senttiä, ja ulospääsy tarkoitti pientä kiipeämistä, auto kun kapenee kattoa kohti. Yläkautta kömpiminen oli siis ainut mahdollisuus. Hetken pohdin uuden paikan metsästämistä, mutta innostuin henkilökohtaisen parkkiennätyksen tekemisestä sen verran että päätin yrittää. Hirvitti, mutta onnistuin! Väännön jälkeen verkkarit olivat melko nuohotut, tuli ihan lapsuus mieleen.

Palatessani ensiluokkaisen iltapalan (kiitos seuran) jälkeen autolle alkoi taas jännittää. Siinä se nökötti, ei auttanut kuin käydä taistoon. Avasin oven, ja sain ujutettua oikean jalkani sisään. Vedin itseäni oven yläreunasta kiinni pitäen ylemmäs saadakseni pujotettua myös byllyn autoon. Tehtävää vaikeutti kesken sujahtamisen saamani hysteerinen naurukohtaus, kun mietin miltä ponnisteluni näyttäisi videoituna. Sain lopulta berberinkin kyytiin, ja loppu sujui kuin itsestään.

Mikä oli tarinan opetus? Ei niin mikään.

#karateteamfinland + joku itsku

Viikonloppu oli aivan mainio. Se alkoi Italian maajoukkuevalmentaja Salvatore Lorian vetämällä leirillä Tapanilassa, ja jatkui vierailulla Arabianrantaan muuttaneiden ystävien luokse. Leiri sujui mukavasti, viimeaikoina löytynyt rento asenne kantoi, ja homma luisti. Yövyimme tikkurilan urheilutalon yhteydessä olevassa hotellissa seuran sistersien, Titan, Kaitsun ja Timosen Riinan kanssa. Mahtava porukka, hyvää aikaa.

Aina yhtä ihana Riina Timonen. Mitä keilaukseen tulee
niin oltiin porukan jumbot.

Lauantaina treenien jälkeen kävimme keilaamassa. Olin sysipaska, eikä se haitannut yhtään! Kuulostaa ehkä mitättömältä, mutta ei ole sitä. Muistan männävuosina ahdistuneeni vastaavassa tilanteessa. Nyt saatoin nauraa vilpittömästi pallon vieriessä viidennen kerran ränniin. Vaikka leirillä tuli paljon onnistumisia teknisissä ja lajitaitoa vaativissa harjoitteissa, tiedän tämän onnistumisen olevan kaikkein olennaisin, mitä tulee tulevaan kilpailumenestykseeni karatessa.

Leiri päättyi 6.12. Ystäväni tuli katsomaan viimeisiä treenejä ja nouti minut kotiinsa, jossa vietimme parhaan itsenäisyyspäivän miesmuistiin. Olen vieläkin ihan täpinöissäni siitä, kuinka upeita ihmisiä olen saanut elämääni. Kiitos Suvi ja SauIi!

Pelko

Tässä kohtaa harjoitusta kaikki oli vielä hyvin.

Eilen itkin harjoituksissa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tirautin. Silloin syynä taisi olla mörköilypäivän pahan tuulen eskaloituminen johonkin haastavaan harjoitteeseen joka ei ottanut sujuakseen, jolloin turhautuminen lopulta tiristi vedet silmiin. Eilen en kuitenkaan itkenyt turhautumisesta, kivusta, säikähdyksestä harmituksesta tai kodittomien puolesta. En liioin vihasta. Ei. Itkin kauhusta.

Kädelleni lensi kärpänen.

Se ei ollut mikä tahansa kärpänen, ei. Tavallinen, ketterä yksilö ei saa minua pois tolaltani. Tämä veijari oli hidas, ja se on liikaa. Pelkään kuollakseni hitaita kärpäsiä.

Hysteerinen suhtautumiseni näihin kuulemma harmittomiin öttiäisiin on yleinen naurunaihe maajoukkueleireillä ja seuran harjoituksissa talvisaikaan. Yllättävät kiljahdukset ja erittäin nopeatempoiset läpsimiskohtaukset huvittavat kanssatreenaajia ja rasittavat minua. Yksi ainoa havainto ilmoja laiskasti halkovasta kärpäsestä riittää laukaisemaan lopun harjoituksen kestävän  epäluuloisen ympäristön pälyilemisen.

Oksennus.

Kammoni takana on trauma, tai oikeastaan kaksi, jotka molemmat ajoittuvat ikävuoteen noin 15. Ensimmäisessä imuroin huonettani. Silloisessa huoneessani oli parveke, jolle päästäkseen oli avattava kaksi ovea. Kerran, avatessani pahaa aavistamatta näistä ovista ensimmäisen, järkytyin ja olin oksentaa. Ovien välitilassa, lopullisen ulko-oven vasemmassa ylänurkassa kuhisi satoja, ehkä tuhansia tokkuraisia kärpäsiä. Imuroin ne kaikki.

Samoihin aikoihin muistan kärsineeni huonekärpäsistä, jotka hurmaantuivat lukulamppuni loisteesta ja alkoivat pörrätä kasvojeni tienoolla aina, kun kattovalo sammutettiin. Kerran eräs poikkeuksellisen hidas yksilö, joka oli onnistunut välttää määrätietoisen metsästykseni, lensi laiskasti suoraan kohti. En osannut reagoida poikkeuksellisen hitaaseen tilannenopeuteen, ja kärpäsen onnistui sotkeutua silloin lapaluiden alle ulottuviin hiuksiini. Panikoin, ja muistan itkeneeni inhosta.

Linssilude? JOO!

Noin, nyt olen perustellut pelkoni. Joskus tämä järjetön kammoni ärsyttää todella, sillä talvisin tokkuraisia kärpäsiä piisaa, ja niitten jatkuva silmällä pito vie tilaa keskittymiseltä meneillään olevaan tehtävään. Olen kuitenkin yrittänyt opetella suhtautumista näihin ystäviin rakkaudella. Ne pakottavat minut havainnoimaan ympäristöäni samalla, kun keskityn harjoitteeseen, ja ovat siis treenikavereitani. Eivät ainakaan vielä rakkaimpia, mutta hyödyllisiä.

P.S. Keskustelimme lauantai-iltaa istuessamme omituisista peloista. Ystäväni kertoi pelkäävänsä napoja. Siihen verrattuna hitaitten kärpästen pelko ei mielestäni ole ollenkaan outoa. 

Marraskuu

Onneksi on ihmisiä, jotka saavat
hymyn huulille marraskuussakin.
Riina oli ilahduttamassa meitä maanantaina.
Lupasi tulla toistekin, ja tuleekin.
Tänään noudan hänet kanssani puntille.

Eilen treenisalilta lähtiessäni tunnustelin jalalla, mihin portaat loppuvat ennen astumistani vesisateeseen. En siksi, että olisin pudottanut piilolinssini, en käytä sellaisia, vaan koska oli niin turkasen sysipimeää. Metsässä ei ole kaupungin valoja (Vau mikä oivallus. Täytyypä oikein onnitella itseään tästä) ja pimeys on täydellinen. Kännykän taskulamppu ei riittänyt puolta metriä pidemmälle, mutta auto löytyi onneksi arvaamalla ja käsikopelolla.

On tätä pimeää tainnut jo tovin olla, mutta huomasin sen vasta nyt. Olen havainnut saman ilmiön aiemminkin. Kisakauden aikana säitä ei ehdi miettiä. Viikonlopuille on ohjelmaa, ja tiedossa on aina seuraava kilpailu jota varten tulee valmistautua. Sää tuntuu merkityksettömältä kun silmissä siintää tärkeä tehtävä. Nyt kisakausi on kuitenkin ohi, ja säähavainnoille on aikaa ihan toisella tavalla.

Ihmettelin tässä eräänä päivänä jo pari viikkoa jatkunutta, omassa mittapuussani pahasti kroonistunutta huonotuulisuutta. Ei paljon naurata. Tekisi mieli vain syödä, mököttää ja nukkua päiväunia. Tiedossa olevat mukavatkin asiat tuntuvat hitusen väsyttäviltä. Joku helpotti oloani toteamalla, että kaamoshan se mörköyteni aiheuttaa. Syyllisen löytyminen helpotti vähän. Hatutus ei kumpuakaan ainoastaan halpamaisesta kiittämättömyydestä etuoikeutettua elämää ja sitä täyttäviä upeita ihmisiä kohtaan. Minun vain pitäisi olla juuri nyt Balilla. 

Marraskuussa kurjuus on maksimoitu. Ihan ei sada lunta, sataa vettä. Siksi on märkää ja pimeää. Ihmiset jäävät autojen alle kun eivät käytä heijastinta, lenkkarit kastuvat, sormet ovat kohmeessa kun hanskat hukkuivat pimeydessä vesilätäkköön, eikä pyörän lukko aukea kohmeisilla sormilla. Suomalaista marraskuuta ei kestä kuin suomalainen, ylpeytensä voimalla. Ylpeys kumpuaa kuulumisesta siihen pikkiriikkiseen vähemmistöön maailmassa, joka on niin pahuksen kova puremaan hammasta että paikat irtoavat. Minäkin olen ylpeä ja siksi kestän. HELLLPOSTI.  

Isänpäivänä söimme maailman parasta brownieta. Syy hymyyn istuu
tässä kuvassa kuitenkin vieressäni. Arosen Ilmo on maailman paras isä.

Marraskuussa on varmasti paljon ihan mahtavia asoita, joita en tällä hetkellä keksi kuin yhden, sillä mökötykseni on pahasti kesken. Marraskuu kestää vain 30 päivää. 28 olisi jo liikaa vaadittu, se on jostain ihmeen syystä varattu helmikuulle. Marraskuu voisi kuitenkin kestää myös 31 päivää. Kiitos siitä yhdestä päivästä joka puuttuu! Toinen hyvä asia marraskuussa on, että sen jälkeen alkaa joulukuu, jolloin on kynttilöitä ja hyvä meininki, sillä joulu se tulla jollottaa, telkkarista tulee tonttuohjelmia ja itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Jouluna saa suklaata ja kinkkua ja sen jälkeen on uusivuosi, mikä on melko turha juhla, mutta aloittaa kivasti uuden vuoden. Kouluissa alkaa KEVÄTlukukausi, ja päivä alkaa pidetä. Helmikuussahan on jo kevät. Eikä aikaakaan kun on jo kesä.

Sakko

Pahoitin jonkun mielen. Tahtomattani, kuten aina. Parkkeerasin autoni kadunvarteen paikalle, johon se melkein mahtui. Eturenkaat jäivät kyseenalaiselle alueelle, mutta auton eteen jäi tarpeeksi suuri kolo pihalle ajamiseen. Näin ainakin arvioin ja olin tyytyväinen. Aamulla vereni seisahti kurkistaessani ikkunasta ja nähdessäni pyyhkijän alla liehuvan lapun. 80 € pikavoitto ei ole aamunavauksista mieltäylentävin. Tepastelin harmistuneena siirtämään autoani, nappasin lappusen käteeni ja riemastuin. Se ei ollutkaan parkkipirkolta.

Että semmosta.

Huvituin suuresti. Hihittelin tälle mainiolle pikkukirjeelle koko aamupäivän ja vielä illallakin. Nyt se koristaa keittiöni seinää. Jossain takaraivossa painoi pieni syyllisyys siitä, että olin ilmeisestikin arvioinut väärin ja tahtomattani aiheuttanut jollekin vaivaa ja mielipahaa. Lappusesta aiheutunut riemu kuitenkin nitisti ikävän tunteen. Otin sitä paitsi opikseni. Siirsin auton, enkä jatkossa aio parkkeerata samoin.

Selfie medisiinalla.
Käyn sännöllisesti siellä lounaalla. 

Tänään latasin takaluukkuun leirikamppeet ja starttasin uljaan biilini varmasti täysin lailliselta paikalta. Lähdemme Kaitsun ja Titan kanssa Pajulahteen maajoukkueleirille. Ihanaa päästä harjoittelemaan kaikessa rauhassa muiden innokkaiden kanssa asioita, jotka hienosti menneen kisakauden aikana ovat nousseet pinnalle. Into kehittyä on kova. Luvassa on varmasti hyvää nopeusaltistusta, sillä leiri toimii viimeistelynä Jakartan nuorten MM-kisoihin lähtijöille.

Kaitsu muuten täyttää tänään pyöreitä vuosia. Puoli vuosisataa. On vähän neuvoton olo kun tuntuu, etteivät sanat riitä. En voi sanoa tai antaa tälle miehelle mitään, mikä riittäisi osoittamaan kuinka paljon hän minulle merkitsee ja kuinka paljon häntä arvostan.

Hymy

Eilen poljin vesisateessa. Olin hoksannut pukea sadetakin, jonka huppu ei tahtonut pysyä päässä. Tuuli piiskasi naamaan pieniä pisaroita ja lehtiä. Otsa oli kurtussa ja niska jäykkä, mutta hymyilin. En hokenut päässäni mantraa ”tää on oikeesti ihan kivaa ja eipähän ainakaan oo liukasta”, tai ”fake it until you make it”. Ei, typerä ja tilanteeseen täysin sopimaton virnistykseni vaan livahti kasvoille, merkillisen ja syvän onnenkokemuksen vuoksi.

Muistan samanlaisen onnentunteen jostain ala-asteajoilta, liukastellessani keväällä kouluun peilijäistä metsätietä pitkin. Silloin kuuntelin Maija Vilkkumaan Ei-albumia, eilen korvissani taisi soida Kent. Artistit ovat kokemukselle kuitenkin yhdentekeviä. Olennaista on hetken järjettömyys. Ei mistään johtuva, äkillinen hyvänolon tunne. On niin paljon, mistä kiittää.

Takana on huikea kisakausi. Yhtenä haastavana tavoitteena oli ottaa ensimmäinen Premierliigamitali, ja muutenkin pärjäillä näissä piinkovissa Karate1-turnauksissa. En olisi arvannut mitalitavoitteen toteutuvan heti kauden avauskisassa Istanbulissa, josta kotiin tuli pronssia. Finnish Open cupin avoimen sarjan voitto seuraavalla viikolla oli niin ikään hieno saavutus. Banzai-cup tarjosi vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja paljon otteluita, ja Salzburgin Karate1 kisa oli upea. Viidenkymmenenkolmen naisottelijan joukossa 5. sija on hyvä saavutus, olkoonkin että semifinaalissa ja pronssiottelussa tuli takkiin.  

Mahtui väliin yksi ensimmäisen-kierroksen-tappio-ja-suihkuun- kisakin Saksan Coburgissa, mutta kömmähdyksiä sattuu ja niistä opitaan.

Monta yritystä, ei voittoa.

Hymyyn on syytä. Silti väitän, että merkillinen sadepäivien virnistykseni ei johdu pelkästään hyvin sujuneesta kaudesta. Totta kai karaten rooli elämässäni on merkittävä, ja karate-elämän sujuminen heijastelee fiiliksiini arjessa, mutta en missään nimessä usko sen olevan ainut syy tämän hetken onneen. Oikeastaan en edes tiedä, kumpi asiassa on muna ja kumpi kana. Olenko onnellinen voidessani täyttää arkeni merkityksillä tehtävillä ja ihmissuhteilla, ja pärjään siksi kilpailuissa, vai pärjäänkö kilpailuissa ja olen siksi onnellinen ja jaksan tehdä merkityksellisiä asioita ja vaalia ihmissuhteita. Epäilen ensimmäistä, mutta en voi sanoa varmaksi.

Salzburgin linnassa turistina hienon kisan jälkeen.

Asioiden järjestyksellä ei lopulta ole
merkitystä. Olennaista on, että tämän hetken kierre on positiivinen. Motivaatio harjoitella, kehittyä ja rakastaa ihmisiä on hyvä. Pyrin tekemään tulevat valintani elämässä siten, että kierre saa jatkua ja ruokkia itseään.  

Berliini III

”Emma tää on kivaa, tää on meiän harrastus!” 

Kiitos Titta. Kommentti sai minut nauramaan epäuskoisesti ja syöpyi sydämeeni. Hetki sitten olin tuhertanut itkua pettymyksestä, kirkunut takkiini, hakannut reisiini ja paiskinut suojia. Kaiken tämän tein, jotta henkeä ahdistava pettymys olisi helpottanut ja rinnassa painava tunne olisi hellittänyt edes hieman. Ei auttanut. Olin hävinnyt omassa sarjassani tuomariäänestyksen norjalaiselle, ja sen jälkeen hätäisin ottein keräilymatsin puolalaiselle. Pettymykseen ei reisien läpsiminen, itsekseen kiroilu tai ystävälliset sanat tehoa. Titan kommentti palautti perspektiivin.

Banzaicup on mielenkiintoinen tapahtuma. Yhdeksän tatamia (tavallisesti turnauksissa on max. 5 tatamia) ja hirveä härdelli. Kaikessa kaoottisuudessaan tämä berliiniläisen seuran järjestämä turnaus on hyvä harjoituskisa kovatasoisempia tantereita varten sillä otella saa taatusti. Oman painoluokkansa lisäksi voi osallistua kaikille painoluokille avoimeen sarjaan ja joukkueeseen. Omaan päivääni mahtui yhteensä yhdeksän ottelua, ja nyt sunnuntaina olo on jokseenkin hakattu. 

Hienosti.

Ja onnellinen.

Kuvailinkin jo tuntemuksiani oman sarjani jälkeen. Ei mennyt niin kuin halusin. Päivän suurimpana voittona pidän sitä, että nousin erittäin syvältä pettymyksen, itseinhon ja epätoivon suosta uuteen nousuun naisten avoimessa sarjassa. Ensin kaatui pieni näppärä ruotsalainen, sitten valtaisa norjalainen. Oikeasti, en muista koska viimeksi olen nähnyt niin mittavan naisen. Matsia oli hauska katsoa videolta. Tuli vahvat David ja Goljat fibat. Onneksi karateottelu ei ratkea kokoon. Iso vastus on useimmiten myös hitaampi, ja niin oli tämäkin neidon laita. Norskin jälkeen hävisin harmillisesti englantilaiselle hyvän ja vauhdikkaan ottelun jälkeen. Olin puhki. Onneksi enkku meni finaaliin, ja sain vielä mahdollisuuden taistella pronssista.

Hyvä draivi jatkui. Ensimmäinen keräilyvoitto oli selkeä, ja pronssiottelu venäläisvastustajan kanssa niin ikään. En olisi uskonut seisovani palkintopallilla avoimessa sarjassa oman sarjani tappion jälkeisissä tunnelmissa. Olen ylpeä siitä, että sain kerättyä itseni.

Päivän jälkeen oli mukava napata pronssinen pytty mukaan palkinnoksi hyvistä ja heikoista hetkistä, olkoonkin, etten koskaan ole tajunnut pokaaleja. Liian suuria ja teräväreunaisia juomiseen, rumia, hajoavat helposti matkalaukussa ja keräävät pölyä. Mitalit ovat paljon kompaktimpia ja kivoja, näin sivuhuomautuksena. Oli miten oli, pokaali repussa astelimme väsyneinä mäkkäriin jonottamaan pikaruokaa. PYH.  Aasialaisesta kioskista olisimme saaneet parempaa ruokaa puolet nopeammin ja halvemmalla, mutta seuran nuori polvi on alkanut uhkailla minua jos mainitsenkin sanan ”taikkuruoka.”

Mauerpark. Mies syö currywurstia.

Tänään analysoimme eilisiä otteluita videolta ollaksemme taas hieman viisaampia ensi viikonlopun Salzburgin K1-kisaa varten. Analyysituokion jälkeen on ihanaa suunnata valtaisalle Mauerparkin kirpparille ja heittää karateajatukset hetkeksi ensimmäisen vaatekojun tiskin alle. Toivon löytäväni uuden vyölaukun, vanha kun meni rikki kiristettyäni sitä turhan aggressiivisesti. Ulkona vallitsee aurinkoisenkirpeä ja kaunis syyssää ja kyseessä on ulkoilmakirppis. Täytyy ladata valtavasti vaatteita päälle, sillä palelu on syvältä.

Berliini II

Rakastan metroja. Olemme tällä matkalla sivistäneet itseämme jo DDR-museolla, mutta eniten elämää uskon nähneeni julkisissa kulkuneuvoissa. Ensimmäinen herkkää mieltäni järkyttävä ristiriita oli nähdä tyylikkääseen minkkiturkkiinsa pukeutuneen rouvan berber tämän noustessa lentokoneeseen Riikassa. Housut roikkuivat hitusen turhan alhaalla, ja turkin helman alta paljastui miltein kokonaan paljas bylly. HUPS.

Opetus 1. Korkeavyötäröiset housut tai pitkä paita

Metroasemilta saa mainioita aterioita. Aasialaisista pikaruokaloista irtoaa huikean hyvää mättöä alle viidellä eurolla. Odottaa ei ehdi, kun kassat ruuhka-aikana hoputtavat eteenpäin uusien nälkäisten tieltä. Maha täynnä on mukava astella vilinässä, siirtyä metroon katselemaan ihmisiä (niitä on muuten enemmän kuin Hinnerjoella) ja ottaa vaikka nokoset jos aterianjälkeinen väsymys meinaa iskeä. Thairuuan jälkeen se ei tosin edes iske, joten aikaa tarkkailuun jää enemmän.

Opetus 2. Todellista pikaruokaa saa alle kahdessa minuutissa, unohda Burger King

Metroissa kulkee kaikenkirjavaa sakkia sekavista reppanoista salkkuolkaisiin liikemiehiin ja arvokkaisiin rouviin korkeissa nutturoissaan. Paikalliset lukevat kirjaa tai sanomalehteä, turistit karttaa. Kaikilla, on selvä päämäärä ja se näkyy tehokkuutena siirtymisissä.

Opetus 3. Pois tieltä palloilemasta jos olet valmis. Pätee liukuportaisiin, jonoihin, ovenedustoihin, metrolaitureihin ja melkein mihin vain.

Aikamoinen maisema. Aikamoinen mesta.

Sää täällä ei varsinaisesti ole suosinut. DDR-museoon pyrimme varttia ennen kuin ovet aukesivat. Emme tarenneet jäädä ovenedustalle odottelemaan, vaan kävimme tsekkaamassa mielettömän katedraalin naapurista aikamme kuluksi. Kylmä keikka sekin, mutta vilua ei ehtinyt miettiä upeaa arkkitehtuuria ja mielettömiä kivikaiverruksia ihastellessa.

DDR-museo. Huomaa Lenin.

 Opetus 4. Tykit farkkujen alle ja villapaitaa päälle

Lopulta pääsimme täpötäyteen DDR-museoon kurkistelemaan erilaisiin kaappeihin joiden luukuista paljastui kuvia ja asetelmia ajasta silloin ennen. Opastettu kierros olisi varmasti ollut peliveto, mutta kiva oli kurkistella muutenkin. Saimmepahan mennä omaan tahtiimme, mikä on tällä jengillä aika tiukka.

Opetus 5. Kanna opiskelijakorttia mukana

Seuraavaksi katsomme matseja sähköintternetistä ja alamme orientoitua kisatunnelmaan. Aikataulu lauantaille on jo selvillä, ja merkitsemme siitä olennaiset ylös.

Kisat käydään yhdeksällä tatamilla, joten härdelli on taattu. Palaverin jälkeen suuntaamme läheiselle punttisalille hakemaan viimeistä terävyyttä huomisiin kisoihin. Illalla pääsemme rekisteröintiin tuhannen kuudensadan kanssakilpailijan kanssa. Eväät kannattanee ottaa mukaan, voi olla että menee tovi.

Berliini

Istun hostellin aulassa ja tappelen sähköinternetin kanssa. Tällaista tämä nyt sitten on. Someen liittymisessä on ollut toki paljon hyvää, mutta tuhottomasti tähän menee aikaa! Naamakirjassa killumiseen saa tuhraantumaan tovin jos toisenkin ellei ole tarkkana. Huomaan myös tämän tästä olevani yksi niistä puhelintaan töllistelevistä tapauksista, jotka otsa kurtussa kiroavat kun ”Wifi-yhteys on surkeeeeeee”, ja tuhertava itkua kun tykkäämisiä ei pysty tarkistamaan seitsemättä kertaa saman päivän aikana. Ällötän itseäni.

Tämäkin selfien näppäämiseen meni luvattoman paljon aikaa.

Olen kateellinen niille sosiaaliseen mediaan kasvaneille, joille päivitysten teko on luontevaa ja jotka selviävät siitä minuuteissa. Itse jahkailen. Millainen kuva? Tää on ihan tylsä, täs ei oo mitään ideaa, täs taas on huono valo, täs mul on tyhmä ilme, täs näkyy sieraimet ja kaksari, no NYT tuli hyvä mut mikä filtteri? Mitä hästägei mä laitan tähän…” Valtavasti aivotyöskentelyä oman egon ympärillä. Ei siinä ehdi muitten murheita mietiskellä.

Toivon hartaasti, että harjoittelu auttaa tässäkin. Tavoitteeni on olla tämän vuoden jälkeen niin ässä somessa, ettei päivitysten teko vie elämästäni minuuttiakaan enempää kuin jonottaminen.

Se sosiaalisesta mediasta. Nyt keskityn fiilistelemään berliiniläisen hostellin tunnelmaa. Osalitumme toisen kerran Banzaicupiin Berliinissä, tällä kertaa koko kilparyhmän (Ihanaa Elinaa lukuun ottamatta) voimin, ja sitä ennen viihdymme hetken tässä mielenkiintoisessa kaupungissa nähtävyyksiä nähden ja tunnelmasta nauttien. Eilen kävimme paikallisella kovalla karatesalilla treenaamassa, ja upeasti kyllä lähti kaikilla! Jos sellaista nopeutta ja taitoa saadaan lauantaina kilpatatamille mitä eilisissä treeneissä välähteli, niin ihmettelen kuka meille mitään mahtaa.

Nyt tytöt lähtivät kauppaan aamiaisostoksille ja itse istun aulassa paheksuen meluavia teinejä ja juoden hostellin työntekijän minulle ilmaiseksi tarjoamaa kahvia. Hieno ihminen. Ulkona vallitsee Suomisää, mutta se ei haittaa. Sopiva keli DDR-museolle. 

Koulutusta tulevaisuuteen

Olipas leiri. Lyötiin Hellun kanssa toisiamme runsaasti päähän lähitilanteissa. Veikkaan että lyhytkätisempänä hyypiönä minuun kopsahteli enemmän. Sen siitä saa kun antaa tunteen päästä voitolle kylmästä järjestä. Ei ollut kaunista, mutta ainakin tuli altistusta rysytilanteista, ja muutama onnistuminenkin! Kaiken kaikkiaan leiri sujui oikein hyvin, olemuksessa säilyi hyvä rentous lähes koko leirin ajan, ja kevyissä sparripätkissä tuli hyviä oivalluksia jälkitilanteista. Jalkatekniikatkin toimivat paikoin oikein kivasti!

Treenien lisäksi leirillä oli koulutus sosiaalisen median hyödyntämisestä markkinoinnissa ja siten sponsorien hankinnassa. Tuli kyllä vallan mainioon saumaan! Sosiaalisen median temmellyskenttä, joka tähän asti on pysynyt melko vieraana, avautui Future-koulutuksessa melko lailla. Sain paljon käytännöllisiä vinkkejä sen hyödyntämiseen. Nyt osaan myydä itseäni hitusen paremmin. Nice. En muuten käyttänyt tuota termiä vahingossa.

Luento aiheutti myös pikkiriikkisen ahdistuksen. Luvut siitä, kuinka moni ihminen minut tavoittaa eri medioiden kautta ovat pelottavia. Omalla kohdallanihan ne eivät edes ole suunnattoman suuria (vielä), mutta esimerkeissä mainittiin lukuisia alle 15-vuotiaita likantirrikoita ja pojanpalleroita joiden Facebooksivuilla/Youtubekanavilla on kymmeniätuhansia seuraajia ja tilaajia. Mitä niin suuri huomio tekee ihmiselle, jonka persoonan kehitys on vielä niin auttamattomasti kesken? Hirvittää.

Samoin ahdistusta aiheutti erään videoblogin sisällön esittely. Visuaalisesti ihan kivan näköistä meininkiä, mutta juttua kuunnellessa hengittäminen kävi vaikeaksi. Meneekö kauneus ja kuvauksellinen osaaminen pureskeltavan sisällön ohi? Ilmeisesti ainakin suuria yleisöjä haviteltaessa. Pirtelö kivassa purkissa uppoaa paremmin kuin tosi hyvä tikkari tylsässä kääreessä.

Minun pitänee kääriä tikkarini kauniimmin ja tyrkyttää niitä enemmän.

Ryysyjä

NYT HARMITTAAA! Kirjoitin tekstin, hyvän sellaisen ja koskin jotain paholaisesta tulevaa nappia ja kaikki hävisi. Ai tallensinko välissä? Nössöjen hommaa.

En revi tietokonettani irti ja heitä sitä pääkirjaston lasi-ikkunan läpi tai potkaise viereisestä kirjahyllystä kaikkia kirjoja käytävllä sillä olen kypsä ihminen. Hengitän syvään ja aloitan alusta, ja olen nössö ja tallennan tulevan tekstin aina välillä. Noin. Ensimmäinen vellihousutallennus tehty.

Euran Karateseuran dreamteam. Sistersit ottelivat hienosti!
Neideistä on helppo olla NIIIN ylpeä.

Mömmmöömmööö! Tampereelta tuli kultaa jeejjeejee. Oli kyllä kerrassaan mukavaa saada vahvistusta mainiosti alkaneelle kaudelle nappaamalla kultainen mitali avoimesta sarjasta. Arvostan voittoa kovasti, sillä se vaati otteluvoitot varsin laadukkaista naisista. Melis ja Helena ovat molemmat kovia kansainvälisiä ottelijoita, Helena kaksinkertainen EM-pronssimitalisti naisten +68kg sarjassa ja Melis viime MM-kisoissa sijalla 7. Näissä kotimaan karkeloissa onni vaihtelee, ja viime lauantain oli minun päiväni. Esiinnyin tatamilla itsevarmasti, ja uskon sen olleen avain menestykseen. Paljon löytyy kehitettävää ja se on upeaa! Tulevaisuus on varsin valoisa kun tietää, että voi olla vielä hurjasti parempi.

Ystävä kävi kuvailemassa eilen treenisalilla.
Videomateriaalia tuli vaikka kuinka!

Huomenna on lähtö pitkästä aikaa maajoukkueleirille Pajulahteen, ja olen todella innoissani. Pääsen mainioiden tyyppien kanssa treenaamaan kisoista esiinnousseita asioita. Helenan kanssa tuskailimme Tampereella esimerkiksi rysytilanteiden jälkeisten hetkien hoitoa. Sössimme niissä molemmat, vaikka asiasta on meuhottu vaikka kuinka! Nyt on loistava hetki päästä treenaamaan niitä yhdessä. Paljon toistoa oikeista toimintamalleista, niin luulisi asian iskostuvan vähän hitaammaankin yksilön kaaliin.

Se karatemouhtuksesta. Sain tänään tyhjennettyä vaatekaappiani. Olen minä aika hamsteri. UFFista löytyneiden villapaitojen on pyörittävä kaapissa vähintään kolme vuotta ennen kuin niistä tohtii luopua. Raastavaa se oli yhä. Tieto siitä, että vaatteet menevät niitä enemmän tarvitseville auttoi vain vähän. Medisiinalla (Lääkiksen kampus, siis koulu jossa käyn tällä hetkellä vain syömässä lounasta) on SPR:n vaatekeräys Turkuun saapuneita pakolaisia varten. Heillä tuskin on villapaitoja, ainakaan noin hienoja! (Tallennus nro2.)

Korvikset turkista.
Hamsteri osti erilaisia
pallokilluttimia vaikka
kuinka!

Sain muutenkin aikaiseksi vaatesaralla. Vein pari nahkatakkia ja yhdet farkut Kauppahalliin korjattavaksi. On eräitä asioita, joita en millään tahdo saada aikaiseksi, ja suutari/vaatekorjausasiat ovat niitä. Samoin on kampaajan varaaminen. Kummassakaan ei pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta niin niitä vain lykkää viikosta toiseen.Takkien korjausta olin suunnitellut kaksi vuotta. Farkut olivat tuoreempi juttu, niissä sauma oli ikävästi purkautunut tasan anuksen kohdalta, mikä näytti aika härskiltä. Onneksi ehdin käyttää niitä vain kerran ennen kuin huomasin.

Nyt alkaa olla nälkä ja viikon olennaiset on jaettu. Painun hakemaan jotain syötävää ennen kuin minusta kasvaa kärttyinen lehmä. Olen jo vähän, mutta nujerran vaivan ennen kuin kukaan itkee. Tarkoitus tavata vielä monen monta elävää yksilöä, mikä on superkivaa, mutta on kaikken etu että syön ensin vähän. (supernössötallennus 3.)

K1 III

Koetan olla kaivamatta nenää. Olen huomannut, ettei sitä lentokoneessa voi tehdä salaa. 

Olemme, tai emme oikeastaan enää ole mutta olimme tätä tekstiä kirjoittaessani, palaamassa kotiin Istanbulista kisakaudenavausmatkalta, joka ei jää historiankirjoihin Turkish airlinesin tarjoaman aamiaisen vuoksi, olkoonkin että se maistuu paremmalta kuin koskaan ennen. Ei, K1 Istanbul 2015 jää mieleeni kisana, josta taistelin itselleni ensimmäisen premierliigamitalin.

Kuusi ottelua, ja kaulassa killuu wkf:n leimalla koristettu pronssinen kaunotar. No ei killutin ole edes erityisen kaunis, mutta vähän niin kuin hieno persoona saa rujotkin kasvot loistamaan, tekee vuosien matka tästä mitalista silmissäni upean. Ja jos nyt totuuden linjalle lähdettiin, niin ei se kaulassani enää roiku. Ruumaan se meni, viimeisiä vetelevän matkalaukkuni syövereihin jonnekin likapyykkien ja lahjapukujen väliin.

Tunteet ovat mitalin jälkeen aaltoilleet laidasta toiseen. Pronssiottelussa tuomariäänien ratkettua hyväkseni ennalta ihailemaani kovaa venäläisottelijaa vastaan, hengitin syvään. En halunnut itkeä, vaan hoitaa hommat loppuun etikettiä noudattaen. Välitön märinä säästettäköön arvokisamitalia varten. Kumarsin siis, ja astelin tyylikkäästi pois korotetulta keskitatamilta, ja pillitin vasta vesisilmäistä Kaitsua halatessani.Seuraavat minuutit olivat itkunsekaista hekotusta, ja katsoin paremmaksi vetäytyä pukuhuoneeseen nyyhkimään. Harvat ymmärtävät, kuinka paljon premierliigamitali Honkilahden Sampon pajalla harjoittelevalle hinnerjokilaiselle merkitsee.

Lopunpäivää oli helppo ottaa hymyillen vastaan onnitteluja yllättäviltä tahoilta, olkoonkin että kyyneleet olivat herkässä vielä pitkään. Nyt seuraa itseäni yllättänyt käänne. Niin paljon kuin K1-mitalia olenkin tavoitellut, alkoi finaalien ja palkintojenjaon odotus parin tunnin jälkeen kyllästyttää. Nälkä, väsymys ja yleinen hikisyys kiskoivat minut pumpulista yllättävän nopeasti. Tässäkö tämä oli?

Niin. HKI-Vantaa

Niinpä niin. Lauantai-ilta oli toki mukava, söimme hyvin ja valmistauduimme rauhassa seuraavaan päivään jolloin Titta olisi tulessa. Aamiainen sunnuntaiaamuna maistui, muttei sen ihmeellisemmältä kuin lauantainakaan. Titan sparrina oli hauskaa olla kun kulki kehon yleishakatusta olosta huolimatta. Titan otteluita oli hienoa seurata. Nainen eteni semifinaaliin asti, otteli hienosti hallitsevaa European Gamesvoittajaa vastaa häviten kuitenkin niukasti, ja voitti pronssiottelussa hallitsevan euroopanmestarin 2-1. Taas tunnemyllerrys. Wau. Näin suuriin me tänä viikonloppuna pystyimme.

Titan palkintojenjaosta lähdimme kartsalle, ja tunteeni olivat hämmentävät. Ilo omasta mitalista ja myötäilo Titan upeasta saavutuksesta olivat vaihtuneet penseäksi oman saavutuksen vähättelyksi. Mieli kaivoi esiin kaikki omaa menestystä haalistavat seikat ja olin masentua. Ennen kaikkea mieltä veti matalaksi oivallus siitä, että palkintopallipaikka K1:ssa ei ihan oikeasti hetkauttanut elämäni tärkeimpiä asioita yhtään, eikä siitä aiheutunut euforia kestänyt paria tuntia kauempaa. Aavistin sen jo ennen reissuun lähtöä, mutta kokemus vahvisti teorian. Tällä hetkellä en ole hitustakaan onnellisempi tai vähemmän onnellinen kuin matkalle lähtiessäni. Olen myös varma siitä, etteivät läheisimpäni rakasta minua rahtuakaan enempää kuin viime perjantaina.

Mitalikahvit ystävän kanssa.
Tuskin pitää minusta sen enempää kuin perjantaina,

Mitä lopulta sain? Kolme suurehkoa mustelmaa naamaan, erinäisiä naarmuja sinne tänne, kipeän nilkan ja puujalan. Lisäksi kuusi ottelua, joista on ihana ammentaa kehitettäviä ja vahvistettavia asioita edessä olevalle matkalle, roppakaupalla motivaatiota tähän tehtävään, sydäntälämmittäviä onnitteluja ja myötäilon ilmaisuja, sekä kourallisen itseluottamusta. Voin voittaa kenet vain.

Ainiin. Sain myös parikymmentä uutta seuraajaa instagrammissa ja kosolti kaveripyyntöjä tuikituntemattomilta Facebookissa. 

Istanbul

Kisakausi on ovella. Perjantaina päräytämme timanntisen kovan Karate1 premiumliigan ensimmäiseen osakilpailuun Istanbuliin. Olen melkoisen innoissani. Kesä kotinurkilla treenaten on sujunut mitä toivottavimmin ja vammoitta. Lintukodon rauhasta on ihana palata karatemaailman melskeeseen.

Lintukoto, paja #puurolautanen

Kuvittelin jossakin kohtaa kesää Istanbulin kisan olevan ehkä muita K1 kisoja hiljaisempi, sillä European Gamesit juhlittiin Bakussa keskellä kesää, ja useampi kova urheilija lopetti edellisen kautensa vasta siihen. Pyh. Omassa sarjassani on tällä hetkellä nelisenkymmentä osalistujaa, ja kovat kärkinimet ovat paikalla. Se niistä "kevyemmistä" kisoista. Ei se mitään! On upeaa päästä ottelemaan tämän hetken ykköstykkien kanssa!

Tuleva kisä herättää myös ajoittaista levottomuutta. Premiumliigakisoissa pärjätäkseen täytyy todellakin pystyä parhaaseensa, eikä sekään takaa mitallia. Entä sitten? NOKU MÄ HALUUN MAINETTA JA KUNNIAA JA MAGEEN METALLIKILLUTTIMEN KAULAAAAAN!
Mutta entä sitten?

Viikonloppuna Lahdessa Junior Lefevren vetämällä leirillä. Hauskaa riitti.

Olisinko mahdollisen voittoni jälkeen onnellisempi? Hetkellistä onnentunnetta ei varmaan voisi sanoin kuvailla, mutta kuinka paljon siitä olisi jäljellä viikon päästä? Rakastaisivatko ystäväni ja lähipiirini minua enemmän K1-mitalistina? Facebookkavereit lisääntyisivät varmasti ja tykkäyksiä instan palkintopallikuville satelisi, mutta rakastaisinko minä itseäni, läheisiäni ja elämääni silloin enemmän? Vaikea kuvitella, ainakaan tässä elokuisessa helteessä, kun hyvin sujuneen leirin vielä tuntee reisissään.

Jos siis mitalli tulevista kilpailuista ei hetkauttaisi elämäni tärkeimpiä asioita juurikaan, mitä mahdollinen pettymys voisi tehdä?

Minulla ei ole mitään pelättävää. Kun ei ole pelättävää, ei ole paineita, ja kun ei ole paineita, voi heittäytyä nauttimaan tulevasta kilpailusta mieli voiton tai tappion ajatuksista tyhäjänä, uskoen totisesti mahdollisuuteensa seisoa palkintopallilla. Tätä unelmaa tavoittelen täysillä, ja etenen sitä kohti askel kerrallaan.

Triplabuukkaus

Tämä suurien marjojen kesä 2015 (lue: sateinen) on vahvistanut vanhaa oivallustani siitä, että huonokin valinta on viisaampi kuin jahkailu. Tämä edellinen virke kuulostaa kieliopillisesti jotenkin kököltä, mutta en osaa pukea ajatusta nyt paremminkaan. Onko valinta viisaampi, vai viisaampaa kuin jahkailu? Pitäisi varmaan sanoa ”huononkin valinnan teko on viisaampaa kuin jahkailu”, mutta sitten mietelauseen ytimekkyys kärsii. Olkoon siis noin.

Se sisäisen äidinkielenopettajan pitkästyttävästä jargonista, palatkaamme eläviin esimerkkeihin. Tämä viikonloppu oli oivallustani vahvistava. Samoin viime viikonloppu ja viime tiistai. (Viime… vitsi mikä sana! Tuleeko se yhteen vai erikseen? Ja taas wordin tekstinkorjaus herjaa! IHASAMA) Molempien viikonloppujen kohdalla kalenterissa oli kysymysmerkillä kolme tapahtumaa, joihin kaikkiin olisin ehdottomasti halunnut osallistua. Niin kauan kuin pohdin ja puntaroin, olin ärtynyt. Ajatukset kiertävät ympyrää jota värittää itsesääli. Ihan itkettää kun ei voi olla samaan aikaan joka paikassa ja nähdä kaikkia hyviä tyyppejä kerralla.  Lopputuloksena on ryppyinen otsa ja tuima suu.

Jahkailu ja eri mahdollisuuksien välillä vellominen estää yhteen asiaan heittäytymisen, mikä on hetkellisen onnentunteen avain. Vähän niin kuin ulkona ollessaan tuijottelisi toisiin pöytiin ja miettisi että ”vitsi tuolla on hyvä meininki, pitäisiköhän siirtyä sinne.”  Ajatukset estävät tehokkaasti omasta pöytäseurasta nauttimisen ja kanssaihmisiin keskittymisen. Tuloksena on vain hermostunutta vääntelehdintää, eikä kenelläkään ole kivaa.

Kaikki oivallustani vahvistaneet esimerkit kulkivat samaa rataa. Jahkailu, itsesäälinsekainen ahdistus, lopulta päätös ja loistava lopputulos täynnä läsnäoloa ja hyvää mieltä. Toivon sydämestäni että pikkuhiljaa jahkailu vähenee ja opin tekemään päätökset nopeammin.

Sairaan nopeet lasit.

Se elämisen tuskailuista. Perjantaina tein kisaan valmistavan kauden (KVK) mukaisesti ”ssssssairaannopeen” puntin. Siinä sarjat ovat lyhyitä, sarjapalautus on täydellinen ja painot erittäin kevyitä. Kaikki liikkeet pyritään tekemään mahdollisimman räjähtävästi. Treeni ei ole fyysisesti kuormittava, mutta nuppia se rassaa, sillä jokaiseen suoritukseen on keskityttävä täysillä, muuten harjoitteet menevät harakoille, ja olisi ollut sama jäädä kotiin syömään nakkeja.

Päivän muusta ohjelmasta johtuen minun oli mentävä salille melko nihkeään aikaan keskellä päivää. Silloin siellä ei yleensä ole ketään muita, enkä pidä siitä. Varauduin tilanteeseen ennalta, ja piristin itseäni lainaamalla ystävältäni ssssssairaannopeeet lasit ja toiselta liekkipipon. Tarkoitus oli järjestää omaa hauskaa, ja tehdä puntti ypöyksin aurinkolasit ja pipo päässä keikkuen. Olisin saanut hihitellä itsekseni, mikä on aina yhtä mukavaa. Lasit sain hommattua, mutta valitettavasti kukaan liekkipipon omistavista janttereista ei ollut kotona, ja ovikellon soitteluni jäi tuloksettomaksi. Oli tyydyttävä laseihin, jotka onneksi olivat nopeammat kuin osasin edes uneksia.

Loppujen lopuksi en ollutkaan salilla yksin. Pysyin silti päätöksessäni, olkoonkin että jouduin selittelemään hämmentävää asustustani. Hyvä päätös. Olo oli terävä ja mieli hyvä, puntti sssssairaannopea!

Seuraavaksi talkoohommiin Lietoon. Hyvä elämä!

Uhrauksia, pyh

Ystäväni näytti minulle Helsingin Sanomien artikkelin kirjasta, joka kertoo urheilijoista taivaan ja helvetin porteilla. Mieleen jäi etenkin pikaluistelija Mika Poutalan kertomus, jossa Poutala kuvaa karvaimman tappionsa jälkeisiä tuntemuksia pahemmiksi kuin mitä oman isän kuolema oli aiheuttanut. Myös sulkapalloilija Ville Långin hymähdys Fitness- lehtien jutuille, joiden mukaan urheilusta tulee ”hyvä fiilis” naurattaa lakonisuudessaan: ”Ei tule. Ihan paska fiilis tulee. Selkä on kipeä, jalat ovat kipeät, ruoka ei maistu.”

Tämä video ei liity tekstiin sitten niin mitenkään. Voit keksiä aasinsillan itse.

Minun on helppo samaistua artikkelissa sivuttuihin tarinoihin. Olen kokenut urheilun parissa euforisimmat onnen tunteet, syvimmät epätoivon ja häpeän kuilut, ja valtavasti niiden väliltä. Urheilu on rinnakkaistodellisuus, missä erilaiset tunteet on mahdollista kokea täysin aitoina, vaikka puitteet ovatkin vain eräänlainen leikkikenttä. Raastavimmalla pettymyksen hetkelläni olen kokenut niin suurta häpeää, tarkoituksettomuutta ja itseinhoa, ettei mielikuvitukseni riitä pahemman tunteen kuvaamiseen. En epäile Poutalan liioitelleen tunnekuvauksessaan rahtuakaan. Se, mikä erottaa urheilun aiheuttamat tunnemyrskyt todellisuudesta on niiden suhde aikaan. Voitot ja tappiot vanhenevat seuraavaan kilpailuun mennessä, syntymä, kuolema ja rakkaus ovat pysyviä.

Suuret tunteet ovat suola, joka saa elämän maistumaan ja tuo siihen värit. Oman kokemukseni mukaan niin suurimmat onnentunteet kuin jäätävimmät pettymyksetkin edellyttävät vaivannäköä. Ainoastaan tärkeät asiat voivat liikutella sielua, ja tärkeät asiat ovat sellaisia, joiden eteen on valmis uhraamaan jotakin. Niinpä niin. Urheilusta puhuttaessa toitotetaan jatkuvasti uhrauksista ja inhoan sitä. Sana tekee minusta jonkinlaisen marttyyrin jota en ole. Päinvastoin. Olen joutunut etsimään itselleni perusteluja sille, että saan aikuisena (ainakin noin juridisesti) leikkiä lempihiekkalaatikollani ja leikkimisen puitteissa nähdä maailmaa ja kohdata upeita ihmisiä.

Puhun mieluummin valinnoista. Valitsen hauskoista bailuista pikkiriikkisen kesken poistumisen, tai niihin myöhässä saapumisen tai kokonaan väliin jättämisen mikäli treenit niin vaativat. Valitsin kolmet lajiharjoitukset Pietarin kurssimatkan sijaan samoin kuin aikoinani tein abiristeilyn kohdalla. Olen valinnut päihteettömyyden voidakseni urheilu-uran jälkeen sanoa tehneeni kaikkeni tavoitellessani todellisia rajojani kilpakaratessa. Ystävien kahvittelutilaisuuksien sattuessa kisaviikolle valitsen maitorahkan ja greipin pullan ja suklaan sijaan. Nämä valinnat teen hymyssä suin, ja jos ne joskus tuntuvatkin ensin kipeiltä, koen myöhemmin tyytyväisyyttä, sillä tiedän urheilijaidentiteettini kasvaneen taas hitusen.

”Intohimo näyttää aina uhrauksilta niille, jotka eivät ole rakastuneita”

-Heidi Baker

Halkoja!

Sain halosta päähän. Itse aiheutin. Nakuttelin puita halki ja eräs pyörähti hyrränä ilmaan ja nasahti silmään. Ei onneksi mitään pikkiriikkistä mustelmaa pahempaa, mutta saanpas taas selitellä. Silmä sentään mustui varsin elegantisti, eikä ole edes kovin ruma. Vielä se siitä keltaiseksi muuttuu.

Osasin.

On ollut kyllä mainiota aikaa. Eilen juhlistin kummipojan 8-vuotissyntymäpäivää hyvillä treeneillä, ja oivallisella vadelmakakulla. Pieniä ihania tapahtumia ystävien kanssa on riittänyt, ja rauha silti säilynyt. On upeaa huomata treeni toisensa jälkeen olevansa innostunut ja nauttivansa siitä, mitä tekee. Itse asetetut menestyspaineet karisevat, kun treeneissä on hauskaa ja sitä riittää aina, kun onnistuu säilyttämään hyvän läsnäolon. Ajatukset eivät harhaile menneeseen tai tulevaan. Kutakuinkin kaikki sujuu, ja pieniin virheisiin joita jokaiseen harjoitukseen karatessa mahtuu, osaa suhtautua joko niille nauramalla, tai kylmästi analysoiden mikäli siihen on syytä. Wau. Jos tällainen harjoittelu ei kehitä, niin ei sitten mikään.

Illalla runtattiin viimeinen maksimivoimapuntti, josta pääsin kotiin nauttimaan ilta-auringossa kotiterassilla rakkaan perheen ja naudan sisäfilépihvin (kovin rakas sekin) seurasta. Huomenaamulla 7.30 juhlimme karaten parissa taas pajalla, josta jatkamme urheilukentälle tekemään muutamat testiloikat. Koikkelehtimisen jälkeen riennämme Särkänniemeen Kaitsun, Titan ja sistersien kanssa. Sinne lienee ilmestyneen uusia laitteita sitten viimekäyntini.  Aikamoista!

Liikaa kakkua

Havahduin taas tunteeseen, että seinät hivuttautuvat hiljalleen lähemmäs. Mielessä pienet asiat joita pitäisi tehdä, velvollisuudet jotka tulisi täyttää, ihmiset joita haluaisi nähdä, pallopelit jotka haluaisi pelata auringonpaisteessa, purjehdukset joita tahtoisi tehdä hyvien ystävien kanssa ja syntymäpäivät joihin kaikkiin haluaisi osallistua ja jotka kaikki ovat samana päivänä, muodostavat yhdessä pienessä päässä valtaisan, sinänsä ihanien ja valoisien asioiden läjän, joka kuitenkin on niin iso että se lopulta heittää varjon kokonaisuuden päälle. Sponsoreiden haussakin pitäisi aktivoitua nyt, kun elokuu on heittänyt ihmiset takaisin sorviensa ääreen.  Siinä tuskani tiivistetysti. Hahahahaha, on tämä elämä kurjaa!

Vaikka kaikki mainitsemani asiat sinänsä ovat vain suuria kiitosaiheita ja tiedän olevani valtavan etuoikeutettu, huomaan, että elämän survominen liian täyteen ei ole hyvä idea. Sinappisilli on hyvää, mansikat, mustikat ja suklaa ovat hyviä, jäätelö on parasta ja kevätsipulikin tosi jees, mutta samaan kakkuun niitä ei kannata laittaa. Ehkä. Varmaksi en voi sanoa kun en ole kokeillut.

Huomasin taas olevani samassa jamassa kuin ennen välivuosiratkaisua. Kalenterin täyttyessä kiinnostus sen täyttämiin asioihin hiipuu. Ihanatkin asiat muuttuvat riippakiviksi, eikä aikaa karatesta innostumiselle jää. Kaitsu usutti minut lukemaan vanhaa blogitekstiäni, ja minun oli pakko tunnustaa, ettei tilanteeni ollut sellainen kuin olin välivuosiratkaisun tehneenä kaavaillut:

 ”Keskiviikon matsitreeneissä, joissa Kuusiston Helenakin oli valmistautumassa Bakun European Gameseihin itkin ihan vähäsen. Porasin onnentunteesta, joka minut täytti oivaltaessani, että ensimmäistä kertaa neljään vuoteen voin keskittyä täysin rinnoin karateen, ja voin välillä vain olla. Voin katsella karaten matsipätkiä youtubesta kuinka paljon hyvänsä ilman että se on pois opiskelusta. Voin nukkua aamulla kahdeksaan. Voin lukea aamulla lehteä luentoslidien sijaan, ja kirjoittaa välillä blogia.”

Onneksi havahduin asiaan nyt, kun välivuosi on vasta aluillaan. Kurssi on nyt käännetty, ja voin jatkaa oikeaan suuntaan. Kiitos hyvän ja helpottavan keskustelun Kaitsun kanssa. Hieno mies. Kirjasin viikko-ohjelmaan ajat velvollisuuksien hoidolle ja loppuaika täyttykööt iloa ja rauhaa tuovilla asioilla, ilman liiallista säntäilyä.

Säkylässä. Laiturilla kakkaa ja iloisia veikkoja. Elina, minä, Ella ja Titta

Eräs tällainen iloa tuova asia oli viikonlopun minileiri, joka huipentui hampurilaispyöräilyyn Pyhäjärven ympäri. Matkaa kertyi 80 km, ja keitaina toimivat Yläneen St1, Säkylässä Jossun Grilli, Kauttualla jäätelökioski ja viimeisenä upea Mylly-Hovi. Ai että! Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole suuri pyöräilijä. Siinä missä seuran the sistersit polkevat paljain varpain ja tukka hulmuten, minä sotken jalat hapoilla, puuskutan ja koetan selvitä hammasta purren, otsa kurtussa. Kaitsu täytti kuulemma tyhjät renkaani 40 km jälkeen Säkylässä, mutta ei se kaikkea

selitä! No, onneksi karate on nopeuslaji.

#dreamteam #myllyhovi 

Perjantai-illalla siivosimme pajan salin. Tapahtumasta on upeaa kuva- ja videomateriaalia kännykässäni, joka tuhoutui lauantaina. Laitoin känän huolellisesti (en ilmeisestikään riittävän) verkkareiden keskelle muovipussiin, ja asettelin muovipussiin tarakalle. Yläneellä aikeenani oli napata kuva verrattomasta poppoostamme, ja kaivoin luurin esiin vain todetakseni näytön olevan halki. Näytönsäästäjänä toimiva iloinen sisaruskuva ei liikahtanut kuin millin, vaikka kuinka koitin lääppiä näyttöä. Ilmeisesti olin asetellut pussin tarakalle turhan aggressiivisesti. Ei voi mitön! Hienot videot vain eivät pääse julki ainakaan ihan hetkeen

.

Nyt säntään ulos nauttimaan elokuulle tilaamastani helteestä kummipoikani Akselin kanssa. Keräämme vähän viinimarjoja talteen, ja sitten pidän vähän tylsää innostuakseni taas treeneistä. Hyvä elämä. 

Kakkulauantai

Wau mikä viikko.

Imuroin auton. Nautin siitä suurin piirtein yhtä paljon kuin vedestä kumisaappaassa. Suhteestani imurointiin olenkin jo kirjoittanut. En pidä metelistä. Auton imuroinnissa bonuksena on hankala asento, ja suomalaisen heinäkuun hyytävä kylmyys. Vilusta olisi toki selvinnyt vaatteilla, mutta takin hakeminen tuntui ylivoimaiselta. Villasukat sentään olivat jalassa.

Selvisin tehtävästä kunnialla ja lauantai palkitsi minut kärsimästäni vaivasta.

Ensimmäiset juhlat alkoivat aamuseitsemän jälkeen, kun liikutuimme Kaitsun kanssa pajalle reenaamaan otteluteknisiä hommeloita. Innostunut fiilis on tae hyvälle harjoitukselle, tämä harjoitus oli siitä jälleen hyvä osoitus. Mainiota.

Seuraaviin juhliin. Pajalta kiisin Hinnerjoen toripäivien aamun perinteeksi muodostuneelle brunssille ystäväni Tiinan luo. Tältä aamiaispöydän pitäisikin näyttää! Hetkeksi jo huolestuin tulevasta kisakunnostani. En nyt viittaa syyskuussa starttaavaan kauteen, vaan klo 11.00 alkavaan toripäivien katusählyturnaukseen. Mikä lie uinuva häveliäisyys lapsuudenystäviä kohtaan pelasti minut liialliselta mättäämiseltä, ja selviydyin brunssista verraten hyvin. Kisakunto oli siis kova, mutta turnauksen taso yllätti. Timanttinen tiimimme RTI (Rakennustyöt Tuure Inkinen) pelasi neljä peliä yltäen yhteen tasapeliin.

Turnauksen aikana ja sen jälkeen oli mukavasti aikaa jutustella hinnerjokilaisten tuttujen kanssa, joita on viimevuosina tullut nähtyä vähemmän, kuviot kun ovat siirtyneet Turun suuntaan. Näiden kohtaamisten tuomasta innosta puhisten siirryin kotikoloon suihkuun ja Rovaniemeltä piipahtamaan tullutta Pirkko -mummoa tervehtimään. Satuin sopivasti kahvipöytään äidin taikoman upean mansikkakakun ääreen. Kakkua naamioon, meikit lärviin ja takaisin Tiinan luo grillaamaan.

Turnauksen tiimellyksessä ja tuttujen kanssa höpistessä olimme unohtaneet virallisen kisakuvan oton tyystin. Korjasimme asian Tiinan ja Tuuren takapihalla. (Kts kuvat!)

Sujuvasta kuvanotosta syöksyin vaatteitten vaihtoon. Mekko päälle, korkkarit jalkaan ja Monskun rippijulhille. Monica on yksi seuramme ”sistersseistä”, nuoremman polven upeista naisista joiden kanssa saan harjoitella lähes päivittäin. Olin pelannut korttini oikein, ja hillinnyt itseni Tiinan grillin äärellä aavistaen minua odottavan kakkupöydän. Tippa meinasi tulla silmään kun näin Monskun äidin ja siskon loihtiman kahvipöydän. NAAAAAAAAM.

Kaunis kiitos ihanista juhlista, joista vielä toviksi Tiinan luo nauttimaan toripäivätunnelmasta ennen siirtymistä päivän viimeisiin kekkereihin Turkuun, ystäväni ennen asuttaman opiskelijaboksin kaatajaisiin. Ihana päivä huipentui kreisibailaukseen Dynamossa.  Lauantain 5/5.

#Dreamteam

 Vauhdikkaan viikonlopun jälkeen innostuminen sateisesta maanantaista on pienoinen haaste. Uskon, että treeneihin päästyä ongelma väistyy. Sitä ennen ajattelin buustata intoani tuijottaen hyviä matseja youtubesta, ja fiilistellä erään venäläisen tanssiryhmän huikeaa meininkiä. Haluan karateeni jotakin samanlaista rajoja rikkovaa otetta ja isoa egoa, kuin Dark horse crew ilmentää tansissaan.

Selfie

Hei, olen Emma, olen ihan sukka somessa.

Opettelen vasta. Äsken otin selfien. Eilen otin sellaisen kirjastossa, mikä oli varsin hankalaa ja kiusallista. Jatkuvasti piti vilkuilla, ettei kukaan vain näe. Lopulta slaavikyykistyin hyllyjen väliin ja nappasin otoksen itsestäni pitkään tavoittelemani sarjakuvakirja kainalossani.

Ei tämän pitäisi olla näin hankalaa. Näen jatkuvasti ikäisiäni (ja nuorempia ja vanhempia) ihmisiä näpsimästä kuvia itsestään, ystävistään ja annoksistaan enkä ajattele asiasta mitään. Oikeastaan nyt huomaan pikkuisen valehtelevani. Haluaisin suhtautua viimeisen viiden vuoden aikana tapahtuneeseen kulttuurimullistukseen ja sen mukanaan tuomaan postausbuumiin täydellisen liberaalisti ja olla ajattelematta siitä mitään, mutta oikeasti minua kummastuttaa ja etoo.

Kenelle kuva halutaan näyttää ja miksi? Kehitetäänkö ne joskus ja laitetaan albumiin, että voi sitten vanhana katsella mitä tuli syötyä?  Vai onko ainut motiivi kuvan takana näyttää maailmalle, miten valtavan upea elämä minulla on ja tehdä mahdollisimman monta ihmistä kateelliseksi. Näin hyvää ruokaa syön, näin hyvännäköisiä ystäviä minulla on ja näin hyvältä näytän itse, näin siisteissä paikoissa käyn, ja katsokaa kun olen lomalla ja täällä paistaa aurinko ja siellä sataa vain vettä paitsi viikonloppuna jolloin onneksi oli Ruisrock.

Noniin. Paljastin itseni. Sen sijaan, että osaisin tuntea myötäiloa siitä että ihmiset nauttivat elämästään, että lomareissulla paistaa aurinko, ja että muut syövät hyvää ruokaa samaan aikaan kun itse laiskuudenpuuskassani popsin papuja ja tonnikalaa suoraan purkista, olen kateellinen. NYT HÄVETTÄÄ. Oivalsin nimittäin juuri, että syy postausvihaani on itsessäni ja kateellisessa luonteessani.

#nomakeup #selfie #badhairday #yolo #finnishgirl

Ennen tätä oivallusta huomasin olevani vähän vihainen ja ylemmyydentuntoinen. Pidän itseäni vähän parempana, kun en osaa enkä halua edes opetella täydelliseski elämänipostaajaksi. Pienen itsetutkiskelun jälkeen huomaan kuitenkin nauttivani ihan yhtä paljon kuin kuka tahansa iljettävä selfiemaakari siitä, että ihmiset tykkäävät ottamastani selfiestä jossa näytän nätiltä, tietenkin, sillä kuka haluaisi näyttää muiden silmissä rumalta.

En minä ainakaan. Oikeastaan tämäkin teksti lähti ihan eri teille alkuperäisestä tarkoituksestaan. Minun piti aloittaa henkilökohtainen selfiekoulutukseni postaamalla joka päivä yksi aivan hirvittävä otos itsestäni, mutta ensimmäinen osuma oli niin tavattoman ruma, etten halunnut julkaista sitä. Lopulta päädyin tuhlaamaan vartin elämästäni sellaisen kuvan ottoon, joka on hassunhauska, näennäisesti vähän ruma ja meikitön, mutta oikeasti ihan soma. Se paremmuudesta.

Semmoista. Julkaisin silti. #nofilter

Tunnustuksestani rohkaistuneena laitan tähän nyt sen ensimmäisenkin kuvan.

Minua mietityttää silti aidosti kuvien ottamisen motiivit. Huomaan usein facebookin/ instagrammin kuvapostauksia katsellessani tuntevani kateutta ja kaihoa jonnekin missä muut ovat ja itse en. Ennen kaikkia some-tilejäni olin autuaan tietämätön muun maailman menosta. Oli helppo olla tyytyväinen omiin suunnitelmiin ja ratkaisuihin. Nyt näen kuviksi ikuistetut tähtihetket jokaisen puolitutunkin elämästä, ja haluan olla kaikkialla kaikkien kanssa ja kaiken aikaa.

Olen muuten ihmetellyt, miten kenelläkään riittää aikaa ottaa kuvia kun on hauskaa? Varmasti harjoittelun tulosta sekin. Itselläni menee ikuisuus yhden kuvan ottoon, näillä nakeilla kun aina onnistuu jotenkin kämmäämään sen näyttöön täppäämisen. Lisäsyy selfietreenaukseen.

Välillä houkutus palata entiseen ja kadota sosiaalisesta mediasta kokonaan on suuri. Koen sen kuitenkin olevan vähän helppo ratkaisu, ojaan menemistä tieltä putoamisen pelossa.  (En valitettavasti muista tämän sanonnan lähdettä.)  Ehkä jonain päivänä, kun olen täydellisen sinut suhteessani sosiaaliseen mediaan ja minulla on riittävästi sponsoreita jotka eivät halua minun näkyvän missään, voin lähteä somesta ovet paukkuen ja kehittää kuvia vain omaan vanhanaikaiseen albumiini (as if…). Siihen mennessä olen toivottavasti oppinut tuntemaan niin suurta myötäiloa rakastamieni ihmisten onnesta, etten edes halua lähteä.

  

Melkein tuore

Foreca pilasi elämäni. Tänään piti sataa. Koko päivän. Suunnittelin siksi hipsiväni pajalla juhlitun lajitreenin jälkeen suoraan Turkuun Kupittaan hallille loikkimaan. Näin sateinen aamu olisi käytettävissä blogitekstin väsäämiselle ja loikat tulisi tehtyä varmasti kuivalla alustalla. Suunnitelma tuntui täydelliseltä vielä pimennysverhon synkistämässä makuuhuoneessa, mutta kärsi kolauksen laskeuduttuani upean aamun valaisemaan keittiöön. Häikäistyin, ja huomasin harmistuvani auringonpaisteesta. Se loi ikävästi uusia vaihtoehtoja päivän aikataulutuksen suhteen, ja tehtyjen suunnitelmien muuttaminen tietää päänvaivaa, mikä on vastenmielistä ainakin ennen aamukahvia.

Oikeasti osaan kirjoittaa nätisti.

Päädyin siis pitäytymään suunnitelmassani luottaen suomalaisen sään epävakauteen ja siirryin nauttimaan aamukahvista ja auringonpaisteesta kotiterassille. Ensimmäisen kupillisen onnistuin kolauttamaan kyynärpäälläni maahan, pahus. Onneksi aina voi keittää uutta. Aloitin tekstin kyhäämisen perinteisellä tavalla kuulakärkikynää käyttäen ja alkoi jo hymyilyttää. Aikamoista suttua.

Nyt on hyvä aika kirjoittaa teksti, vaikkei inspiraatio vielä aamu seitsemältä ollut päätähuimaava. Siinäpä oiva aasinsilta lempiaiheeseeni.  Mikä  inspiraatio? Pöh. On toki totta, että joinain päivinä kaikki on helpompaa ja hommat sujuvat. Ajatukset ovat kirkkaita ja johdonmukaisia ja ne on ilo laittaa paperille. Enemmän on kuitenkin päiviä, jolloin päässä vain surisee ja mieli matkaa jonnekin aivan muualle, yleensä jääkaapille, kesken joka ikisen ajatuksen.

Jos tavoite on pykätä lyhyt teksti per viikko, inspiraatiota voi joskus jopa odottaa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei luovalla työllä itseään elättävä voi odotella jotakin taivaasta tipahtavaa inspistä ainakaan kärsimättä nälkää tai turvautumatta melko nopeasti johonkin kivaan hallusinogeeniin. Inspiraatio on tehtävä. Useimmiten asiat alkavat sujua kun niihin vain ryhtyy. Itselleni tämä päivä on siitä jälleen uusi osoitus. Kirjoittaminen tuntuu jo hyvältä, vaikka aamukahvin kaaduttua vielä vihasin maailmaa.

Ruisrockiin valmistautumista Sieravuorella. Meikä SUP-joogaa.
 Suuret kiitokset hyvälle vetäjälle ja koko kivalle poppoolle!

Lasken urheilun luovaksi työksi siinä missä tieteen ja taiteen harjoittamisenkin. Minulla on harjoitusohjelma. Vuosisuunnitelmassa on kausijako, jossa kaudet koostuvat erilaisista viikoista, ja viikot päivistä. (OOOOOO, oivallus!) Päivässä on tietyt harjoitukset jotka teen, oli niihin inspiraatiota tai ei. Joskus ei ole, eikä se ole syy jättää treeniä tekemättä. Inspiraatio on kaivettava jostakin. Katsotaan innostavia videopätkiä tai kuunnellaan musiikkia. Aina sekään ei auta. Silloin treeneihin vain mennään. Useimmiten elämä alkaa voittaa ja into nousta alkuverryttelyjen jälkeen, joskus ei silloinkaan. Niinä päivinä puurretaan.

Puurtaminen ei tietysti ole yhtä laadukasta kuin hyvällä fiiliksellä tehty harjoitus, ja esimerkiksi tärkeiden kisojen lähestyessä siihen ei pidä suostua. Harjoituskaudella puurtaminen silloin tällöin on kuitenkin OK. Tarvittavat toistot tulee tehtyä ja kehitettävät asiat etenevät hiljalleen. Huolestua pitää vasta, jos puurtamispäiviä alkaa tulla usein. Silloinkaan ratkaisuna ei ole jäädä kannon nokkaan istuksimaan taivaallista inspiraatiota pilvien raosta tähyillen, vaan on pohdittava, mistä huono meininki johtuu. Yleensä jokin syy löytyy ja sen voi korjata. Aina yhtä ikävää ajatustyötähän se vaatii, mutta on sen arvoista.

Jokainen harjoitus on juhlaa, mutta eivät kaikki juhlatkaan mieltä ylennä. Urheilijan arkeen kuuluu myös paskoja bileitä ja hautajaisia. Onneksi hauskaa on enemmän.

Tipuilla tiivis tunnelma. #hyvätbileet #pesinsittenovikranssiin