Hämmentävää. Edellisen tekstin kohdalla lukee torstai, vaikka olen varma päivän olleen perjantai. Se oli perjantai! Yhtäkaikki, päivästä tuli päätökseni mukainen. Näin paljon ystäviä, nautin auringosta ja illalla kiskoin rautaa enemmän kuin viimeksi niin tehdessäni. Maastoveto 125 kg, JARRRRRRRRRR!
Hyvä puntti johdatti mukavasti kevennettyyn viikonloppuun. Tiistaina alkaa kuuden päivän leiri Viron Rakveressä ja rutistukseen on hyvä lähteä levänneenä. Lauantain lajitreeni seuran ihanien tyttöjen kanssa sujui mukavasti. Nuori polvi on jo sen verran taitavaa, että haasteellisemmatkin ottelutaktiikan ymmärrystä vaativat harjoitteet sujuvat sen verran hyvin, että saan niistä ihan oikeaa harjoitusta kotisalilla. Hieno tilanne.
Mitä taktiikan harjoittelu karatessa oikein tarkoittaa? Esimerkiksi lauantain harjoituksessa treenasimme tilanteita, joissa vastustaja on aggressiivinen, jatkuvasti lähelle pyrkivä tekniikkalinko. Jotkut ottelijat ovat tällaisia perusluonteeltaan, mutta sellaisetkin jotka eivät ole, joutuvat heittäytymään rooliin tappiolla ollessaan ja ajan käydessä vähiin. Tällaista herhiläistä vastaan otellessa yksi hyvä tapa johdon pitämiseen on liikahtaa pois tähtäimestä aina juuri ennen kuin vastustaja saa palikkansa hyökkäysvalmiuteen. Tuomarit eivät kuitenkaan pidä jatkuvasta pakoilusta ja siitä varoitetaan, joten se ei riitä rakaisuksi. Yksi hyvä tapa on lopulta jäädä paikallee ja lyödä/potkaista/kaataa vastaan herhiläisen hyökätessä. Toinen vaihtoehto on plokata hyökkäys ja hyödyntää jälkitilanne, tai ns. countraus, jossa vastustaja saadaan hyökkäämään hieman liian kaukaa, otetaan itse vielä hieman taaksepäin ja niitataan kaveri ilmasta tämän hyökätessä. Kolmas vaihtoehto on hyökätä itse ensin, sillä yleensä omaa hyökkäystä metsästävän ottelijan puolustuvalmius on heikko.
Näiden teemojen parissa temmelsimme siis lauantaina. Sanoin juuri harjoituksen sujuneen mukavasti, ja se onkin melkein totta. Pääni sisällä kuitenkin myllersi ja meinasin turhautua. Muutaman heikommin menneen harjoitteen jälkeen yritin viiiieeeeeelä enemmän ja patahan siinä meni jumiin. Yksi suuri ja pitkäjänteistä työtä vaativa haaste minulle on löysätä vähän nutturaa ja suostua epäonnistumisiin, joita karateharjoitukset ovat täynnä. Kyetäkseen oikeisiin, luoviin, teknisesti laadukkaisiin ja nopeisiin suorituksiin joka tilanteessa on pysyttävä tyynenä ja rentona. Epäonnistumisen pelko tai pakko-onnistumisen tunne teurastavat tyyneyden ja jähmettävät olemuksen helpommin kuin helle sulattaa jäätelön.
Toki treeneissä tuli onnistumisiakin, ja leikkasin esimerkiksi sivuliikkeeseen lähteneen kaverini hienosti vielä työstövaiheessaa olevalla tekniikalla.
Se karatesta tältä erää. Lauantai oli kevennetty ja lajitreeni oli siis päivän ainoa harjoitus. Treenin ja Vähäjärvessä pulahtamisen jälkeen keräsin punaherukoita pakkaseen melko vähän suhteessa syötyjen karviaistn määrään ja karautin uljaalla volvollani kotitöllin kautta Turkuun. Vietin mukavan illan ystävien seurassa, ja heräsin sunnuntaina upeana alkavaan aamuun.
Noustessani sängyltä tapahtui kuitenkin jotain selittämätöntä ja vietin koko ihanan aamun synkin miettein, katkeruudessa ja itsesäälissä pulikoiden. Käsittämätön juttu. Joskus sitä ilman mitään järkevää syytä vaipuu pimeyteen, ja se ettei tälle löydä itselleen oikeutusta vain syventää sävyä. Katkerien tunteitten mustan arkun päälle lätkäistään tarra jossa lukee "Yltäkylläisyydessä ja auvossa kylpevän kiittämättömän paskiaisen, Emma Arosen, sielun saasta. Älä avaa."
Onneksi sunnuntai teki jossain kohtaa täyskäännöksen ja oli lopulta maailman paras päivä (taas). Palaan tähän vielä myöhemmin, mutta nyt on saatava ruokaa, tai vaivun jälleen synkyytteen. Olen Sonkissa (lapsuuden koti Hinnerjoella) ja jääkaappi on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin tyhjyyttään kumiseva ja pienempi versio Hämeenkadun kämpillä.
Näihin tunnelmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti