Blogia tota

Sunnuntai oli viikkoni suloisin päivä, vaikka olin aluksi pilata sen pitämällä kynsin hampain kiinni huonosta tuulestani. Toisaalta juuri toivoton alku oli edellytys päivästä niin erityisen tehneelle täyskäännökselle.

Mökötin kämpillä ja vihasin itseäni ja maailmaa ilman että kumpaankaan olisi ollut syytä.  Kammioni kuumuus hätisti minut lopulta ulos hikoilemaan ja päädyin polkemaan rantakassi muassani kohti satamaa, joka vielä eilen illalla oli täynnä elämää. Käynnissä ollut tapahtuma ei ollut vielä ohi, mutta menehtymään päin. Sunnuntaina ennen kello yhtätoista liikkeellä oli enimmäkseen vanhuksia ja lapsiperheitä, joita väistelin rämisevällä kulkuneuvollani kunnes neonkeltaiseen liiviin pukeutunut mies kehotti minua taluttamaan. Tottelin, mutta koska olin päättänyt olla huonolla tuulella, varoin visusti hymyilemästä kenellekään, vähiten tuolle työtänsä tekevälle miehelle. Livuin pyörääni taluttaen ohi lukemattomien metrilakukojujen katsellen väenvilinän vähyydestä pettyneiden käsityöläisten pakotettuja hymyjä. Sain syvennettyä mieleni mustuutta harmistumalla myyjäparkojenkin puolesta. Raahustin satamaan asti vain kääntyäkseni takaisin.

Olin yrittänyt tavoittaa ystävääni huonolla menestyksellä. Sain lisäsyyn surkeiluun. Poljin kenossa kypärin kohti Samppalinnan maauimalaa ja näin matkalla kaksi ärsyttävän hyväntuulista kurssikaveriani pyöriensä vieressä keskustelemassa iloisin ilmein keskenään. Päätökseni murjottaa oli luja, ja poljin siis ohi kaksikkoa näkemättä. Saavuin Samppalinnaan, nukahdin aurinkoon ja heräsin hikoiluuni. Hien mukana pyyhkeelle oli valunut osa ihmisenä olemisen tuskastani ja nöyrryin lopulta soittamaan toiselle ystävälleni udellakseni tämän suunnitelmia hellepäivän varalle. Riemastuin kiireellisestä kutsusta Ruissaloon seuraamaan purjehduskilpailua, jossa yhteinen ystävämme oli osallistujana.

Hyvä tuuli nosti päätään. Kiidin kämpille vaihtaakseni pyörän volvoon ja kaapatakseni jääkaapista siellä nököttävän yksinäisen munan evääksi.  Oivalsin ensimmäisissä valoissa, etten tiedä miten määränpäähäni ajetaan ja että munan kuoriminen on kovin hankalaa liikenteessä. Nämä oivallukset tapahtuivat samoissa valoissa joissa viritin navigaattoria vain todetakseni sen tiltanneen. Orastava hyvä mieli siirtyi kiukun tieltä, ja ajoin puhisten suuntaan jonka ounastelin olevan oikea. Ei se ollut. Parin turhautuneen ja itkunsekaisen puhelun, tarpeettoman kiroilun ja yhden liikennevaloissa käydyn ohjeistuskeskustelun jälkeen pääsin kuin pääsinkin perille. En nähnyt ystävääni missään, ja kahdeksannen tuloksettoman puhelun jälkeen aloin käydä murhanhimoiseksi. Haahuilin rannalla ja tunsin itseni idiootiksi.   

 Tavoitin viimein tämän puhelimeensa vastaamattoman paskiaisen vain kuullakseni hänen olleen juuri surffaamassa ja akun loppuneen. Ymmärsin ettei minulla oikeastaan ollut mitään oikeutta olla vihainen, ja sekös kismitti. Hyvä kiukku meni ihan hukkaan. Tyyppi pyysi anteeksi ja tarjosi vielä kahvit hyvitykseksi. Mökötä siinä sitten. Viisas mies.

Pilvi pääni päällä alkoi hälvetä. Olin missannut aamutoilailuissani alkukierrokset mutta näin keräilyt ja finaalin. En ole koskaan ennen seurannut purjehdusta ja käsitykseni siitä ennestään perustui pelkkään ystävältäni onkimaan teoriatietoon. Tästä huolimatta finaali jännitti. Järjetöntä. Mielenkiinto säilyi alusta loppuun, sillä tilanteet vaihtuivat hyvin nopeasti ja totaalisesti ensimmäisestä kierroksesta viimeiseen. Kärki- ja häntää pitävä miehistö vaihtuivat yhtenään. Hieno laji! Ystävämme ylsi parinsa kanssa tässä osakilpailussa hopealle varmistaen itselleen samalla SM-hopean. Jälkeenpäin kisan voittanut virolaiskaksikko hylättiin, ja osakilpailun mitali siis kirkastui.

Voittoisa toverimme tarjosi meille ainutkertaisen mahdollisuuden koittaa purjehdusta kanssaan ja olin haljeta innosta. Ryntäsin siis vaihtamaan biksut vähän paremmin päällä pysyvään versioon ja säntäsin rantaan ensimmäisenä. Pienen älyllisen ponnistelun jälkeen onnistuin pukemaan valjaat päälle oikein päin ja pääsimme starttaamaan. Järkytyin aluksi tajutessani, ettei missään ole varsinaista kahvaa josta pitää kiinni, ja lauta liikkui varsin kovaa. Sain kehotuksen vain koettaa pysyä pystyssä ja olla lyömättä päätä keskellä olevaan puomiin. Tottelin. Purjehduksen ajan tein parhaani mukaan sen mitä kulloinkin ohjeeksi sain, ja tehtäväähän riitti. Puuhaa oli valtavasti, ja säntäilin pitkin ja poikin huomattavasti vähemmän hallitusti kuin ystäväni kiskoen milloin mistäkin narusta. Jossain kohtaa tohinaani olin ilmeisesti potkaissut jalkani johonkin kannen metalliseen objektiin, sillä kannen veriset jalanjäljet eivät olleet lähtöisin miehistömme ketterämmältä kaverilta. Pienet tahrat eivät haitanneet vähääkään ja nautin hetkestä täysillä. Tuntui huikealta roikkua valjaiden varassa ja vain fiilistellä neljäysin kiitoa vettä pitkin.

Rantauduttuamme kurkkasin jalkapohjaani ja koikkelehdin rantavahdin luo paikkaamaan sinne ilmestynyttä reikää. Olin yhtä hymyä, niin kuin olin koko loppupäivän.

Ymmärrykseni purjehduksesta lisääntyi kerta heitolla valtavasti, ja samalla lajin ihailu. Jo pelkässä aivottomassa ohjeiden noudattamisessa sai skarpata täysillä. Voin vain hämmästellä, kuinka vaikeaksi homma menee kun pitää jatkuvasti havainnoida tuulta ja miettiä reittejä, huomioida muut kilpailijat, edetä sääntöjen mukaisesti ja olla vielä nopea. Kilpapurjehdus vaatii varmasti samankaltaista mentaalista kylmäpäisenä säilymistä kuin kilpakarate. Se on suuri haaste, kun muuttuvia tekijöitä on koko ajan liikaa. Täydellistä suoritusta ei ole olemassakaan.

Nyt istun virolaisessa hostellissa Rakveressa odotellen perjantain ensimmäistä treeniä. Banaani on pakattuna treenikassiin, sillä setti tulee olemaan miltei kolmituntinen. Nälkähän siinä ehtii tulla, vaikka eestiläiselle aamupuurolle voisikin säveltää jonkinlaisen ylistyksen. Ei senkään teho viittä tuntia kestä.